Samaan veneeseen pääsystä neuvottelemassa – vammaisen lapsen toimijuuden toteutuminen leikkivuorovaikutuksessa

Johdanto

Kaikilla lapsilla on lapsen oikeuksien sopimuksen (YK 1991) mukaan oikeus leikkiin, mutta mitä leikki oikeastaan on? Kun sitä on tutkimuksissa kysytty lapsilta, on todettu, että leikin tekee leikiksi kolme piirrettä: siihen kuuluu vapaus, hauskuus ja se, että tekeminen itsessään on tärkeämpää kuin lopputulos (Glenn ym. 2013; Miller & Kuhaneck 2008; Nicholson ym. 2014). Leikkiä on tutkittu paljon, mutta enimmäkseen aikuisia kiinnostavista näkökulmista kuten lapsen kehityksen arvioimisessa tai välineenä jonkin asian oppimiseen (jolloin kyse ei lasten määritelmän mukaan oikeastaan ole edes leikistä). Lapsinäkökulmasta olisikin mielekästä yhdistää leikkiin lapsen oikeus tulla kuulluksi ja vaikuttaa omiin asioihinsa (Davey & Lundy 2011).

Tutkimuksessamme keskityimme jännitteeseen lapsen ja aikuisen näkökulman välillä aikuis-lapsileikin vuorovaikutuksessa. Tutkimme sairaanhoitajan leikkiä lastenneurologisella osastolla tutkimusjaksolla olevan lapsen kanssa. Kiinnostuksen kohteenamme oli lapsen toimijuuden toteutuminen, sillä vammaisten lasten kohdalla se toteutuu harvemmin kuin muiden lasten (esim. MacArthur ym. 2007). Kohdistimme katseemme sellaisiin lapsen leikkiin kutsuihin, joita hoitaja osoitti pitävänsä epätoivottuina. Epätoivottuna pitäminen näkyi hoitajan vastauksissa, joissa hän ilmaisi lapsen toiminnan jollain tavalla negatiiviseksi tai sellaiseksi, että sitä pitäisi muuttaa. Tutkimuksessa kysyimme: 1) Miten hoitaja vastaa lapsen leikkiin kutsuihin, joita hän osoittaa pitävänsä epätoivottuina? 2) Miten nämä vastaukset mahdollistavat tai estävät lapsen toimijuuden toteutumista?

Vammaisen lapsen toimijuus

Lapsen toimijuus ymmärretään tässä tutkimuksessa jokaisessa ihmisessä synnynnäisesti olevaksi tarpeeksi vaikuttaa toisiin ihmisiin vuorovaikutuksen kautta (ks. Olli ym. 2012). Toimijuus on siis olemassa riippumatta ihmisen kyvykkyydestä tai sen puutteesta. Toimijuus voi kuitenkin toteutua vuorovaikutuksessa vain silloin, kun toinen osapuoli antaa vuorovaikutuksen vaikuttaa omaan viestintäänsä sen sijaan, että vain jatkaisi aloittamallaan linjalla. Lapsen toimijuuden toteutuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsi saisi aina tahtonsa läpi. Lapsen toimijuus voi toteutua silloin, kuin aikuinen pitää lapsen näkökulmaa yhtä tärkeänä kuin aikuisten. Toimijuus toteutuu (tai jää toteutumatta) ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, mutta vuorovaikutus tapahtuu rakenteissa ja kulttuureissa, jotka joko tukevat tai haittaavat toimijuuden toteutumista, ja toisaalta myös joko pysyvät ennallaan tai muuttuvat vuorovaikutuksen myötä.

Tutkimuksemme perustuu lapsen oikeuksien sopimuksen näkemykseen jokaisen lapsen oikeudesta tulla kuulluksi ja vaikuttaa omaa elämäänsä koskeviin asioihin. Tämä oikeus koskee kaikkia lapsia heidän kyvyistään riippumatta. Oikeuden toteutuminen vaatii aikuisilta ei-kielellisen viestinnän huomioimista ja kunnioittamista (YK 2009). Vammaisilla lapsilla on vielä vammaisten henkilöiden ihmisoikeussopimuksen mukaan erityinen oikeus saada apua näkemystensä ilmaisemiseen (YK 2016).

Aikaisempien tutkimusten mukaan vammaisen lapsen toimijuuden toteutumisen mahdollistamisessa keskeistä ovat aikuisten asenteet ja vuorovaikutustaidot sekä yhteiskunnan ja instituutioiden rakenteet ja kulttuurit (Olli ym. 2012). Toimijuuden toteutumista mahdollistavassa vuorovaikutuksessa keskeistä on dialogisuus (Buber 2004, Feire 2005), mikä tarkoittaa vastavuoroisuutta, tasa-arvoisuutta ja vuorovaikutuksen perustumista toisen kuunteluun, jolloin sen lopputulosta ei voi etukäteen tietää.

Vammaisen lapsen leikki ja leikkivuorovaikutus aikuis-lapsileikissä

Vammaisten lasten kanssa työskenteleviä ammattilaisia tutkittaessa leikki näyttäytyy keinona toteuttaa ammattilaisten asettamia tavoitteita tai keinona arvioida lasten taitojen puutteellisuutta (Goodley & Runswick-Cole 2010, Nordström ym. 2020, Olli ym. 2014). Vammaisten lasten omasta näkökulmasta tarkasteltuna on leikki kuitenkin nähty rikkaana maailmana (Burke & Claughton 2019; Conn & Drew 2017; Spitzer 2003) ja myös hyvänä paikkana toimijuuden toteutumiseen (Burke & Claughton 2019). Aikuisten roolia vammaisten lasten leikissä on tutkittu varsin vähän ja silloinkin usein leikin ulkopuolisina leikin mahdollistajina tai estäjinä, eikä varsinaisina kanssaleikkijöinä (esim. Graham et al. 2018; Tamm & Skär 2000).

Aikuisten roolia leikkijöinä lasten kanssa on ylipäätään tutkittu varsin vähän. Muutamat tutkimukset kuitenkin kertovat, että aikuiset kokevat leikkimisen usein hankalaksi (Greve & Kristensen 2018) ja asettuvatkin helposti sen ulkopuolelle ohjaamaan tai valvomaan (Fleer 2015). Lapset kuitenkin toivoisivat aikuisten leikkivän enemmän (Nicholson ym. 2014). Joitain aikuisten leikkivuorovaikutuksen erilaisia tyylejä on kuitenkin tunnistettu, kuten ohjaajan tyyli (jossa aikuinen johtaa leikkiä), tukijan tyyli (jossa aikuinen rohkaisee ja avustaa lasta) ja leikkikumppanin tyyli (jossa aikuinen on tasavertaisena kanssaleikkijänä) (Russell, Mize & Saebel 2001).

Tutkimusmenetelmät

Tutkimuksemme ympäristönä oli erään suomalaisen sairaalan lastenneurologinen osasto, jossa leikki kuuluu hoitotyön keinoihin sekä lapsen perustarpeista (eli levon ja virkistyksen tarpeesta) huolehtimisessa että kuntoutushoitotyössä (eli lapsen taitojen arvioinnissa ja kehityksen tukemisen keinona). Alkuperäinen aineisto sisälsi viiden hoitajan ja viiden lapsen yhdeksän videoitua leikkitilannetta, joissa oli yksi hoitaja ja yksi tai kaksi lasta kerrallaan. Lapset olivat osastolla viiden päivän arviointijaksolla kuntoutuksen suunnittelemista varten. Koko aineistosta tunnistettiin alustavassa analyysissa kolme erilaista hoitajien vastaustapaa lasten leikkiin kutsuihin. Lopulliseen analyysiin valittiin yksi leikkitilanne, joka sisälsi rikkaimman kuvauksen kaikista kolmesta vastaustavasta.

Analyysiin valitussa tilanteessa kokenut hoitaja leikkii kolmevuotiaan, tässä Jesseksi kutsutun lapsen kanssa. Jesse ei käyttänyt puhetta, vaan viesti eloisasti ilmeillään, äänillä ja satunnaisesti tukiviittomilla. Eniten hän kuitenkin viesti toiminnan kautta. Valitussa tilanteessa hoitaja ja lapsi ovat vasta tutustumassa toisiinsa.

Aineisto analysoitiin sovelletulla keskustelunanalyysilla, jolla voidaan analysoida muutakin kuin sanallista vuorovaikutusta (Antaki 2011). Keskustelunanalyysin ideana on tulkita osallistujien ilmaisuista sitä, mitä merkityksiä he antavat toisen osallistujan ilmaisuille (Heritage 2001). Esimerkiksi jos hoitaja ilmaisi, että lapsen pitäisi muuttaa leikkimisen tapaansa, se tulkittiin lapsen leikkimisen tavan pitämisenä epätoivottuna, vaikkei sitä olisi suoraan sanottu. Keskustelunanalyysi mahdollistaa paitsi viestin sisällön, myös viestimisen tavan analysoimisen.

Tutkimuksen eettisissä valinnoissa huomioitiin normaalien käytäntöjen kuten aikuisten osallistujien ja lasten vanhempien antaman kirjallisen tietoisen suostumuksen lisäksi lapsen oikeus vaikuttaa omiin asioihinsa. Lapsille tehtiin yksilölliset kuvalliset tutkimustiedotteet ja heidän suostumuksensa osallistumiseen kysyttiin kuvakommunikaation avulla. Suostumusprosessi on kuvattu yksityiskohtaisesti toisaalla (Olli 2019).

Löydökset

Tutkimuksessa analysoidussa leikkitilanteessa lapsi näytti hoitajalle lelulaatikosta löytämäänsä muumilaivaa, mutta alkoi sitten leikkiä mopoilla automatolla. Hän teki kolmenlaisia leikkiinkutsuja, jotka hoitaja osoitti vastauksissaan epätoivotuiksi. Näissä leikkiinkutsuissa oli nähtävissä aggressiivisuutta (kuten mopoilla törmäilyä), lelujen epäsovinnaista käyttämistä (kuten istumista pikkuauton kokoisen mopon päällä) tai hoitajan käyttämistä ikään kuin leikkikaluna (mopon ajeluttaminen hoitajan selkää pitkin).

Leikkitilanteen alussa Jesse osoitti toimijuuttaan kutsumalla hoitajaa leikkiin törmäilemällä mopollaan hoitajan mopoon. Hoitaja vastasi Jessen leikkiin kutsuihin yrittämällä kontrolloida tilannetta hallitsemalla lapsen käyttäytymistä esittämällä kysymyksiä, selityksiä ja ehdotuksia ja lopulta myös fyysisesti lapsen toimintaan puuttumalla. Hän ohitti Jessen kutsut eikä ottanut niitä osaksi leikkiä, vaan kyseenalaisti ne leikin ulkopuolisen tarkkailijan roolista käsin. Vaikka hoitajan tyyli oli enemmän suostutteleva kuin määräilevä, tämä aikuisten normeihin perustuva ja valtasuhteiltaan perinteinen lähestymistapa ei mahdollistanut Jessen toimijuuden toteutumista eikä johtanut yhteiseen leikkiin. Lapsen käyttäytymiseen puuttuessaan hoitaja keskeytti oman leikkimisensä.

Jesse jatkoi hoitajan leikkiin kutsumista selvästi hauskana pitämän törmäilyleikin kautta. Hoitaja muutti hieman vastaustapaansa ja yritti kontrolloida tilannetta ohjaamalla leikin kulkua. Hän jätti Jessen kutsut huomiotta ja ehdotteli sopivampaa leikin kulkua sekä sanallisesti että esimerkin kautta. Vaikka hoitaja nyt ajoi omalla mopollaan, leikki ei edelläänkään ollut yhteisleikkiä, vaan rinnakkaisleikkiä. Tämäkään lähestymistapa ei mahdollistanut Jessen toimijuuden toteutumista, mutta se ei myöskään edistänyt hoitajan ehdotusten toteutumista. Jesse jatkoi törmäilyään, ja silloin kun hän ajoi mopoaan, hän ei ajanut teitä pitkin.

Kymmenen minuutin kuluttua leikin alusta hoitaja lopetti hetkeksi leikkimisen ja kontrolloimisen yrittämisen ja asettui minuutin ja kahdenkymmenenkuuden sekunnin ajaksi hiljaa katselemaan Jessen leikkiä. Sillä aikaa Jesse alkoi leikkiä muumilaivalla. Nyt hoitaja asettui leikkijän rooliin eikä enää ulkopuolisen asiantuntijan rooliin. Hän alkoi neuvotella dialogisen leikin kautta. Hoitaja liitty Jessen leikkiin kävelyttämällä muumihahmoja laivan luo ja pyytämällä muumihahmon äänellä lupaan päästä laivaan. Jessen muumihahmot potkivat hoitajan muumihahmoja pois ja ärisivät, mutta hoitaja ei palannut perinteiseen aikuisen rooliin, vaan otti Jessen aloitteet osana leikkiä ja vastasi niihin muumihahmojen kautta. Kun hoitaja heittäytyi leikkimään, valtataistelu lakkasi pian. Kun lapsi sai olla laivansa kapteenina ja päättää, kuka tulee mukaan, syntyi mahdollisuus yhteisleikille, jossa molemmat kuuntelivat toisiaan ja jossa molemmat saattoivat puhua hellälläkin äänellä.

Pohdinta

Tässä tutkimuksessa muuten kuin puheella viestivä lapsi ilmaisi hyvin aktiivisesti toimijuuttaan, mutta leikkitilanteen alussa hoitaja tulkitsi lapsen leikkiin kutsut korjattaviksi ongelmiksi, ei mielekkääksi viestinnäksi johon vastata niin, että lapsi kokisi tulleensa kuulluksi. Leikkitilanteen edetessä hoitaja pystyi kuitenkin muuttamaan lähestymistapaansa perinteisestä aikuisroolista ja ongelmakeskeisyydestä kohti lapsen toimijuuden mahdollistavaa vuorovaikutusta.

Suhtautuminen lapsen leikkiin ensisijaisesti arvioinnin ja kuntoutuksen kohteena viittaa sellaiseen kuntoutuksen ajatusmalliin, joka on tyypillinen perinteiselle paternalistiselle hoitotyölle. Leikin (tai leikin kaltaisen toiminnan) valjastaminen kuntoutuksen tai kasvatuksen välineeksi viittaa lapsen haavoittuvuutta ja suojeluntarvetta korostavaan lapsikäsitykseen, jossa lapsi nähdään enemmän ”tulevana” (becoming) kuin ”olevana” (being). Tällainen ajattelutapa on tyypillistä kuntoutushoitotyölle (Olli ym. 2014) ja kuntoutukselle yleisemminkin (Nordström et al. 2020). Tässäkin tutkimuksessa hoitaja leikkitilanteen alussa nojautui tähän perinteiseen tapaan, mutta tilanteen edetessä muuttikin lähestymistapaansa dialogisempaan ja lapsinäkökulmaisempaan suuntaan.

Kun vertasimme lapsen toimijuuden mahdollistavaa leikkivuorovaikutusta aikaisempien tutkimusten tuottamaan tietoon aikuis-lapsileikistä, löysimme ja nimesimme leikin dialogisen leikin tyylin, joka on lähellä aiemmin nimettyä leikkikumppanin leikkityyliä (Russell, Mize & Saebel 2001), mutta määrittelee tarkemmin vuorovaikutuksen tavan. Dialogiseen leikkiin kuuluu ensinnäkin leikkiin heittäytyminen, joka on tasaveroisen leikkijän roolin ottamista ja ikään kuin samaan näytelmän kohtaukseen asettumista lapsen kanssa (Lobman 2006) esimerkiksi ”leikkiäänellä” puhumista (Emilson & Folkesson 2006). Toiseksi dialogiseen leikkiin kuuluu vallan jakaminen, joka on tasa-arvoista vuorovaikutusta (Russell ym. 2001), jossa molemmat tekevät aloitteita (Emilson & Folkesson 2006) ja keskittymistä hetkeen sen sijaan, että jompikumpi olisi päättänyt tavoitteen etukäteen (Emilson & Folkesson 2006; Lobman 2006). Kolmanneksi dialogiseen leikkiin kuuluu vastaaminen kuuntelemisen kautta, johon kuuluu ei-kielellisen viestinnän tarkka havainnointi (Greve & Kristensen 2018) ja viestiminen tavalla, joka sopii juuri sille lapselle (Emilson & Folkesson 2006). Se on toisen ”taajuudelle” virittäytymistä (Russell ym. 2001) ja toisen kaikenlaisten aloitteiden hyväksymistä osaksi leikkiä (Lobman 2006). Dialoginen leikki tarjoaa aikuiselle tilan, jossa lapsen kohtaaminen ja kuulluksi tuleminen mahdollistuu. Perinteisestä aikuisen roolista pois astuminen mahdollistaa lapsen näkemisen eri näkökulmasta – esimerkiksi leikin asiantuntijana.

Tutkimuksen rajoitukset ja vahvuudet

Videoaineiston litterointi ja analysointi oli todella haastavaa leikin lukuisten yhtäaikaisten tapahtumien takia, mutta se mahdollisti asioiden tarkastelun sellaisen lapsen näkökulmasta, joka ilmaisi itseään toiminnan kautta.  Se myös mahdollisti aineistoon palaamisen uudelleen ja uudelleen. Keskustelunanalyysin lisäksi olisi voinut olla hyödyllistä kerätä etnografista aineistoa, joka olisi antanut tietoa yksittäisten ihmisten ympärillä vaikuttavasta organisaatiokulttuurista. Aikaisempien tutkimusten valossa voidaan sanoa, että tässä nähdyt käytännöt heijastavat ammattilaiskeskeistä ajattelua kuntoutuksesta, jonka keskiössä on lapsen kykyjen kehittäminen aikuisten määrittelemien tavoitteiden mukaisesti. Käytäntöjen tutkiminen yksilöiden kautta on kuitenkin mielekästä sikäli, että yksilöiden kautta organisaatiotkin muuttuvat. Tutkimuksen tarkoituksena ei ollut tarkastella tietyn hoitajan ominaisuuksia, vaan erilaisten vuorovaikutuskäytäntöjen vaikutusta lapsen toimijuuden toteutumiseen. Laajemmassa alkuperäisessä aineistossa oli myös nähtävissä se, ettei lapsen toimijuuden toteutuminen ole kiinni lapsen tai aikuisen ominaisuuksista, vaan vuorovaikutuskäytännöistä, jotka saattavat vaihdella samankin leikkitilanteen aikana suuresti.

Johtopäätökset

Aikuisille näyttää yleisemminkin olevan tyypillistä määritellä jotkin leikkimisen tavat epätoivotuiksi ja pyrkiä muuttamaan niitä hallinnan kautta (Conn & Drew 2017; Greve & Kristensen 2018; Lobman 2006; Rainio 2008). Lapsen toimijuuden toteutumisen kannalta olisi kuitenkin tärkeää ainakin välillä lakata kasvattamasta ja kuntouttamasta ja pysähtyä kuuntelemaan lasta kaikilla aisteillaan. Lapsen näkökulmaan tutustuminen on oleellista, jos halutaan tehdä asiakaslähtöistä työtä. Dialoginen leikki on kuntoutuksen ammattilaisille hyvä mahdollisuus tutustua lapseen hänen omilla ehdoillaan. Tällaisen ajattelutavan yleistyminen sekä tutkimuksessa että ammatillisissa käytännöissä voisi lisätä lapsinäkökulman arvostamista myös yhteiskunnallisella tasolla.

Alkuperäinen artikkeli:

Olli, Johanna, Sanna Salanterä, Liisa Karlsson, and Tanja Vehkakoski. 2021. Getting into the Same Boat –Enabling the Realization of the Disabled Child’s Agency in Adult–Child Play Interaction. Scandinavian Journal of Disability Research, 23(1): 272–283. DOI: https://doi.org/10.16993/sjdr.790

Artikkeli on vapaasti luettavissa täältä

Lähteet:

Antaki, Charles. 2011. “Six kinds of applied conversation analysis.” In Applied conversation analysis: Intervention and change in institutional talk, edited by Charles Antaki, 1–14. Basingstoke: Palgrave Macmillan. DOI: https://doi. org/10.1057/9780230316874_1

Buber, Martin. 2004. I and thou. 2nd ed. London: Continuum.

Burke, Jenene, and Amy Claughton. 2019. “Playing with or next to? The nuanced and complex play of children with impairments.” International Journal of Inclusive Education 23(10): 1065–80. DOI: https://doi.org/10.1080/1360 3116.2019.1626498

Conn, Carmel, and Sharon Drew. 2017. “Sibling narratives of autistic play culture.” Disability & Society 32(6): 853–63. DOI: https://doi.org/10.1080/09687599.2017.1321526

Davey, Ciara, and Laura Lundy. 2011. “Towards greater recognition of the right to play: An analysis of article 31 of the UNCRC.” Children & Society 25(1): 3–14. DOI: https://doi.org/10.1111/j.1099-0860.2009.00256.x

Emilson, Anette, and Anne-Mari Folkesson. 2006. “Children’s participation and teacher control.” Early Child Development and Care 176(3–4): 219–38. DOI: https://doi.org/10.1080/03004430500039846

Engwall, Kristina, and Lill Hultman. 2020. “‘Meet and Greet’: Children with Disabilities’ Participatory Rights in the Assessment Process of Respite Care.” Scandinavian Journal of Disability Research 22(1): 187–197. DOI: https:// doi.org/10.16993/sjdr.693

Fleer, Marilyn. 2015. “Pedagogical positioning in play-teachers being inside and outside of children’s imaginary play.” Early Child Development and Care 185(11–12): 1801–14. DOI: https://doi.org/10.1080/03004430.2015.1028393

Freire, Paulo. 2005. Pedagogy of the oppressed. Translated by Myra Bergman Ramos. New York, London: Continuum.

Glenn, Nicole M., Camilla J. Knight, Nicholas L. Holt, and John C. Spence. 2013. “Meanings of play among children.” Childhood: A Global Journal of Child Research 20(2): 185–99. DOI: https://doi.org/10.1177/0907568212454751

Goodley, Dan, and Katherine Runswick-Cole. 2010. “Emancipating play: Dis/Abled children, development and deconstruction.” Disability & Society 25(4): 499–512. DOI: https://doi.org/10.1080/09687591003755914

Graham, Naomi, C. Nye, A. Mandy, C. Clarke, and C. Morriss‐Roberts. 2018. “The meaning of play for children and young people with physical disabilities: A systematic thematic synthesis.” Child: Care, Health and Development 44(2): 173–182. DOI: https://doi.org/10.1111/cch.12509

Greve, Anne, and Knut Olav Kristensen. 2018. “Dramatic play—modelling teachers’ interactions in kindergartens.” In Children and young people, aesthetics and special needs – an interdisciplinary approach, edited by Torgeir Haugen, and Kjell Ivar Skjerdingstad, 289–306. Oslo: Vidarforlaget.

Heritage, John. 2001. “Goffman, garfinkel and conversation analysis.” In Discourse theory and practice, edited by Margareth Wetherell, Stephanie Taylor, and Simon J. Yates, 47–56. London: Sage.

Karlsson, Liisa. 2020. “Studies of child perspectives in methodology and practice with ‘Osallisuus’ as a finnish approach to Children’s reciprocal cultural participation.” In Childhood cultures in transformation: 30 years of the UN convention of the rights of the child in action, edited by Elin Eriksen Ødegaard, and Jorunn Spord Borgen, 246–273. Brill/Sense Publisher. DOI: https://doi.org/10.1163/9789004445666_013

King, Nancy R. 1979. “Play: The kindergartners’ perspective.” The Elementary School Journal 80(2): 80–7. DOI: https:// doi.org/10.1086/461176

Lobman, Carrie L. 2006. “Improvisation: An analytic tool for examining teacher-child interactions in the early childhood classroom.” Early Childhood Research Quarterly 21(4): 455–70. DOI: https://doi.org/10.1016/j. ecresq.2006.09.004

MacArthur, Jude, Sarah Sharp, Berni Kelly, and Michael Gaffney. 2007. “Disabled children negotiating school life: Agency, difference and teaching practice.” International Journal of Children’s Rights 15(1): 99–120. DOI: https:// doi.org/10.1163/092755607X181720

Nicholson, Julie, Priya Mariana Shimpi, Jean Kurnik, Christine Carducci, and Maja Jevgjovikj. 2014. “Listening to children’s perspectives on play across the lifespan: Children’s right to inform adults’ discussions of contemporary play.” International Journal of Play 3(2): 136–56. DOI: https://doi.org/10.1080/21594937.2014.937963

Nordström, Birgitta, Helen Lynch, and Maria Prellwitz. 2020. “Physio- and occupational therapists view of the place of play in Re/habilitation: A Swedish perspective.” International Journal of Disability, Development and Education (11/23): 1–12. DOI: https://doi.org/10.1080/1034912X.2020.1846689

Olli, Johanna. 2019. “Pienten ja muuten kuin sanoilla kommunikoivien lasten oma suostumus eli hyväksyntä havainnointi- tai videointitutkimukseen osallistumiseen”. In Tutkimuseettisestä sääntelystä elettyyn kohtaamiseen Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka II (edited by Kaisa Vehkalahti, and Niina Rutanen, 105–121. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. https:// www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/lasten_ja_nuorten_tutkimuksen_etiikka_ii_web.pdf

Olli, Johanna, Tanja Vehkakoski, and Sanna Salantera. 2012. “Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts: Literature review.” Disability & Society 27(6): 793–807. DOI: https://doi.org/10.1080/09687599.2012.679023

Olli, Johanna, Tanja Vehkakoski, and Sanna Salanterä. 2014. “The habilitation nursing of children with developmental disabilities—Beyond traditional nursing practices and principles? Int Journal of Qualitative Studies in Health and Well-being 9. DOI: https://doi.org/10.3402/qhw.v9.23106

Rainio, Anna Pauliina. 2008. “From resistance to involvement: Examining agency and control in a playworld activity.” Mind, Culture, and Activity 15(2): 115–40. DOI: https://doi.org/10.1080/10749030801970494

Russell, Alan, Jacquelyn Mize, and Judith Saebel. 2001. “Coding the social dimensions of parent-toddler play from a vertical/horizontal perspective.” In Family observational coding systems: Resources for systemic research, edited by Patricia K. Kerig, and Kristin M. Lindahl, 93–109. London: Lawrence Erlbaum Associates Publishers.

Spitzer, Susan L. 2003. “With and without words: Exploring occupation in relation to young children with autism.” Journal of Occupational Science 10(2): 67–79. DOI: https://doi.org/10.1080/14427591.2003.9686513

Tamm, Maare, and Lisa Skär. 2000. “How I play: Roles and relations in the play situations of children with restricted mobility.” Scandinavian Journal of Occupational Therapy 7(4): 174–82. DOI: https://doi.org/10.1080/110381200300008715

YK 2009. YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 12 (2009). Lapsen oikeus tulla kuulluksi. CRC/C/GC/12. Saatavilla osoitteessa https://lapsiasia.fi/yleiskommentit. Katsottu 1.3.2021.

YK 1991. YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista SopS 59-60/1991.

YK 2016. YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista SopS 27/2016.

Watson, Debby, Alison Jones, and Helen Potter. 2017. “Expressive eyebrows and beautiful bubbles: Playfulness and children with profound impairments.” In The Palgrave Handbook of Disabled Children’s Childhood Studies, edited by Katherine Runswick-Cole, Tillie Curran, and Kirsty Liddiard, 177–190. London: Palgrave Macmillan. DOI: https://doi.org/10.1057/978-1-137-54446-9_13

 

Jaa artikkeli: