Mitä aikuisten pitäisi tietää lasten huumorista?

“Aikuisten pitäisi ymmärtää, että he ovat tärkeitä tukijoita huumoritaitojen kehityksessä”, kirjoittaa kasvatustieteen tohtori Tuula Stenius.

Mitä on lasten huumori?
Kun aloitin pienten lasten huumorin tutkimisen 2018, eräs tutkijapsykologi sanoi, että alle kouluikäisillä lapsilla ei oikeastaan ole huumoria. Hänen mukaansa huumori alkaa ilmaantua vasta kouluiässä. Saman kuulin monen kansalaisenkin suusta ”Eikös huumori ala varsinaisesti vasta kouluiässä”? Lasten huumoria pidettiin alempiarvoisena kuin aikuisten, koska siitä puuttui ”älyllisyys”.

Tämä oli oikeastaan totena pidetty uskomus, koska alle kouluikäisten huumorista ei ollut tutkimustietoa, ainakaan suomalaista. Käsitys perustui huumorin määritelmään, jossa nähtiin huumorin olevan sanallista ja älyllistä oivaltamista. 2000-luvulla pienten lasten huumoritutkimukset lisääntyivät, ja ne osoittivat, että jo kuukauden ikäinen lapsi vastaa huumoriin ja 2–3-vuotiaat kehittävät itse huumoria (Loizou 2005; Reddy 2001).

Lasten huumori voidaan määritellä kyvyksi huvittaa tai naurattaa toisia tai vastata toisen nauratusyritykseen. Oma tutkimukseni pienten lasten huumorista osoitti, että itse asiassa juuri alle kouluikäisillä lapsilla on paljon huumoria ja he käyttävät sitä päivittäin – paljon enemmän kuin aikuiset.

Aikuisten pitäisi tietää pienten lasten huumorista, mikä on huumoria ja miten huumori kehittyy. Brittitutkimuksessa listattiin 1–4-vuotiaiden lasten huumorityylejä: piilo- ja paljastusleikit, kutitteleminen, hassut ilmeet, kehollinen huumori, esineiden väärinkäyttö, takaa-ajoleikit, hassut äänet, esittäminen joksikin muuksi, kiusoittelu, toisten säikyttely, kehon osien näyttäminen, kielletyt aiheet, väärin nimeäminen, aggressiivinen huumori (esim. leikillinen pelottelu), pilailu, käsitteillä leikittely, hölynpölysanat, sosiaalisilla säännöillä leikittely, jekut ja sanaleikit. (Hoicka ym. 2021). Voidaan huomata, että leikki on huumorissa läsnä. Huumorin ja leikin ero on siinä, että huumoriin sisältyy jotain hauskaa tai kummallista, kun leikki taas voi olla vakavaakin tai totista.

Lapsia ja aikuisia  naurattavat eri asiat
Aikuisten pitäisi ymmärtää, että lasten huumori on osittain erilaista kuin aikuisten. Huumoritaidot opitaan aivan pienenä ja huumoritaidot ovat tärkeitä. Huumorin avulla voi saada kavereita, oppia stressin hallintaa ja kehittää luovuutta. Omassa tutkimuksessani (Stenius, 2023) määrittelin pienten lasten huumorin erityispiirteitä: skatologinen eli eritehuumori, hyperhauskuus, karnevalismi ja voimahuumori. Nämä kaikki ovat lapsille tärkeitä ja kuuluvat lapsen kehitykseen. Pieru- ja kakkahuumori on kulttuurisesti kehittynyt niin suosituksi naurun aiheeksi, että sitä on mahdotonta saada kitkettyä kielloilla, sillä kiellot juuri lisäävät sen hohdokkuutta (Aerila ym. 2019).

Hyperhauskuus on kykyä syttyä porukalla nauramaan jollekin ehkä aikuisten mielestä käsittämättömille toistoille tai liioitteluille. Karnevalistisuus saattaa olla lasten arjessa jokapäiväistä, jossa puretaan ehkä energiaa ja saatetaan rikkoa jopa sääntöjäkin. Ja vielä voimahuumori, joka tarkoittaa sitä, että lapsi leikillisesti vastustaa aikuista ja kokee siinä voimistuvansa. ”Mää huijasin” kuvastaa tätä hienoa tunnetta, kun lapsi saa aikuisen tolaltaan.

Lapsille tärkeintä huumorissa on vuorovaikutus
Aikuisten tulisi ymmärtää, että lapsille huumorissa ei ole tärkeintä sisältö vaan sen tuoma hauska vuorovaikutus. Kielen kehityksen myötä tulee sanallinen huumori enemmän esiin ja lapset alkavat myös kertoa vitsejä. He ovat kuulleet jonkun isomman lapsen kertoman vitsin, jota sitten toistelevat, vaikka eivät ymmärtäisikään sen ideaa. Vasta kouluiässä ymmärretään monimerkityksiset vitsit ja syntyy koululaisvitsien maailma. Kuitenkin esimerkiksi ironiaa ja sarkasmia ymmärretään monien tutkimusten mukaan vasta noin 10-vuotiaana, ellei sitä ole harjoiteltu vaikkapa kotona. Olen kuullut aikuisen toteavan, että lapsella ei ole huumorintajua, kun aikuinen ei ole osannut sovittaa omaa huumoriaan lapsen maailmaan. Pakkaspäivänä 4-vuotiaan kysyessä, mitä laitetaan päälle, aikuinen vastaa, että laitetaanko uimapuku? Lapsi ei ymmärrä ja aikuinen ajattelee, että onpas huumorintajuton lapsi. Itseasiassa oli kysymys ironiasta, jota lapsi ei vielä ymmärrä. Sarkasmissa heitetään pieni piikki huumorin varjolla. Oppilas sanoo, että ”mulla ei oo kynää”, johon aikuinen vastaa ”onko sulla joskus ollut?” Ei naurattanut.

Aikuinen voi tukea lapsen huumoritaitoja
Aikuisten pitäisi ymmärtää, että he ovat tärkeitä tukijoita huumoritaitojen kehityksessä. Huumoria opitaan vuorovaikutuksessa ja ympäristön palaute ohjaa. Hiljaisempi lapsi voi olla myös hyvin huumorintajuinen, vaikka ei tuota huumoria. Varsinkin ryhmässä tulevat esiin lapset, jotka tuottavat paljon huumoria. Tällaiset hupailijat tulivat tutkimuksessani eri tavoin kohdelluiksi eri lapsiryhmissä. Toisessa ryhmässä hupailijaa pidettiin häirikkönä ja toisessa ilopillerinä (Stenius & Aerila, 2022). Huumorillisuudessa on joitakin temperamenttipiirteitä, jotka ovat synnynnäisiä. Hupailija vaan on sellainen, hän on syntynyt hauskuuslasit päässä. Hupailijoille pitäisi tarjota tilaa ja aikaa hassuttelulle sekä käytännössä harjoitella huumoritaitoja. Vaikeinta on huumorin ajoittaminen ja kuulijakunnan sopivuuden arviointi. Samat asiat ovat aikuisillekin vaikeita. Huumoriin kutsu- ja vastausmekanismi on eräs tapa tukea lasten kehitystä. Aikuinen voi antaa hauskan vihjeen, lapsi jatkaa, aikuinen rakentaa sen päälle ja vastavuoroisesti luodaan yhteistä hauskaa. Lapsi oppii huumorin pelisääntöjä ja sitä, mitä kaikkea hullua voi olla tekevinään, esimerkiksi olla syövinään vauvan varpaita.

Eniten minulta kysytään koulutuksissa, mitä tehdä, kun lapset riehaantuvat. Itku pitkästä ilosta onkin osuva suomalainen sananlasku, joka kuvastaa aikuisen näkökulmaa. Kun lapset eivät osaa lopettaa, niin kohta käy jokin vahinko. Huumoripedagogiikkaan kuuluu, että lasten ja aikuisten kanssa rakennetaan myönteinen huumorikulttuuri yhdessä. Kun aikuinen on mukana mahdollisimman monissa spontaaneissa hassuttelutilanteissa, ei synny provokatiivista aikuinen vastaan lapset hassuttelua. Myös erillinen tila, jossa on hassuttelu sallittu ja tosikot kielletty, antaa tilaa enemmän huumoria kaipaaville lapsille ja miksei aikuisillekin. Aikuisen ei tarvitse olla mikään pelle tai heittäytyjätyyppi, riittää, että arvostaa lasten huumoria ja järjestää tilanteita huumorin harjoittelemiselle.

Lähteitä:
Aerila, J.-A., Stenius, T., Laes, T. & Laes, T. (2021). Opettajan ei tarvitse olla humoristi – pierusta ja sen vierestä. Journal of Early Childhood Education Research, 10(3), 269–281.

Hoicka, E., Soy Telli, B., Prouten, E., Leckie, G., Browne, W.J., Mirealult, G & Fox, C. (2021). The early humor survey (EHS): A Reliable parent-report measure of humor development for 1- to 47-month-olds. Behavior research methods 54(4), 1928–1953. Springer. https://link.springer.com/article/10.3758/s13428-021-01704-4

Loizou, E. (2005). Humour: A different kind of play. European Early Childhood Education Research Journal, 13(2), 97–109. https://doi.org/10.1080/13502930585209701

Reddy, V. (2001). Infant clowns: The interpersonal creation of humor in infancy. Enfance, 53(3), 247–256. https://doi.org/10.3917/enf.533.0247

Stenius, T. & Aerila, J.-A. (2022). Tuu mun viereen nauraan: Paljon huumoria käyttävien lasten eli hupailijoiden toiminta varhaiskasvatusryhmässä. Sosiaalipedagoginen Aikakauskirja, 23(2), 11–40. https://doi.org/10.30675/sa.124794

Stenius, T. & Karlsson, L. (2023). Huumori kukkii vastavuoroisuudessa. Päiväkodin toimintakulttuuri huumorin mahdollistajana ja rajoittajana. Kulttuurintutkimus 40/1, 38–54.
Stenius, T. (2023). Lasten huumorin rakentuminen. ”Mua kikattaa, kun mä teen jekkuja”. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-9467-1

Teksti: Tuula Stenius, Kasvatustieteen tohtori, Helsingin yliopisto