Muistatteko, kun kuningatar Elisabet II, arvokas ja hillitty valtionpäämies, esiintyi Lontoon olympialaisten videolla James Bondin eli Daniel Craigin kanssa? He kävelivät rinnakkain Buckinghamin palatsin käytäviä, nousivat helikopteriin ja lopulta näyttivät pudottautuvan laskuvarjoilla olympiastadionille. Yllätys oli osa hauskuutta: eihän kuningatar voi tehdä noin! Vielä 96-vuotiaana kuningatar jatkoi hassutteluaan. Tällä kertaa teekaverina oli karhuherra Paddington. Kuningatar paljasti, että hänelläkin oli marmeladivoileipä käsilaukussaan. Leikillisyydellä ei ole yläikärajaa.
Leikillisyys ei tarvitse nuorta kehoa
Leikillisyys voidaan määritellä tavaksi suhtautua tilanteisiin uteliaasti, joustavasti ja huumorille avoimena. Siihen liitetään usein myös fyysinen eloisuus: liike, energia ja toiminta. Mutta leikillinen voi olla, vaikka ei pääsisi lainkaan liikkumaan. Ystäväni Selma oli 94-vuotiaana ollut jo pari vuotta liikuntakyvyttömänä vuodeosastolla. Silti aina kun tapasimme, hänellä oli pilke silmäkulmassa. Kerran hoitaja tuli huoneeseen ja kysyi Selmalta:
– Oletko jo ehtinyt käydä ulkona?
Selma alkoi kertoa värikkäästi, mitä kaikkea oli ulkona nähnyt. Siellä oli ollut muun muassa ”rollaattorikansaa”. Minä kuuntelin ihmeissäni. Sitten tajusin: eihän Selma ollut käynyt missään. Tämä oli Selman ja hoitajan yhteinen leikki. Toimintakyky oli heikentynyt, mutta leikillisyys oli tallella.
Ikääntyessä keho muuttuu. Liikkuminen voi vaikeutua, aistit heiketä ja muisti temppuilla. Siksi ikääntyneiden hyvinvoinnista puhuttaessa korostetaan aivan aiheellisesti toimintakyvyn säilyttämistä. On ihmisessä muutakin säilyttämisen arvoista, kuten kyky kuvitella, ihmetellä, hassutella ja tarttua toisen ihmisen leikkiin silloinkin, kun keho ei enää pysty entiseen.
Leikillisyys muuttaa muotoaan
Pieni lapsi hassuttelee kehollaan ja äänillään. Nuori nauraa kavereiden jutuille ja meemeille. Aikuinen viljelee sanahuumoria, ja vanha ihminen saattaa leikitellä juuri oman vanhenemisensa ja vaivojensa kustannuksella. Naurukin muuttuu elämän aikana. Pienet lapset nauravat paljon. Aikuisuudessa nauraminen näyttää vähenevän, ja vanhemmalla iällä se voi jälleen lisääntyä. Naurun määrä ei kuitenkaan kerro suoraan huumorintajusta tai leikillisyydestä. Erittäin huumorintajuinen ihminen voi esittää hauskimmat juttunsa täysin pokerinaamalla. Elämäntilanteet, ympäristöt ja sosiaaliset odotukset siis muuttuvat. Leikillisyyden mahdollisuus säilyy. Mutta siihen tarvitaan usein toinen ihminen.
Leikillisyys syntyy ihmisten välissä
Kaikenikäisten ihmisten yhteinen hauskuus syntyy usein tekemisen lomassa. Vaikka eri sukupolvien huumori voi olla erilaista, yhteinen sävel löytyy yllättävän helposti arkisista tilanteista. Eräs nainen kertoi heidän viettävän lomia mökillä kolmen sukupolven voimin. Hauskuus syntyy juuri yhdessä tekemisestä. Perheeseen on muodostunut omia vitsejä ja hassuttelun tapoja. Yksi niistä on housujen nostaminen erityisen korkealle ja hassusti käveleminen.
Eräänä aamuna pappa oli pukenut tahallaan mummon verkkarit jalkaansa ja nostanut ne oikein korkealle. Sille oli naurettu vedet silmissä. Leikillisyys ei siis välttämättä tarvitse leluja eikä järjestettyä ohjelmaa. Mutta se tarvitsee tilaisuuksia. Se tarvitsee toisia ihmisiä, katseita, vastauksia ja yhteisiä hetkiä. Ja juuri niitä meillä saattaa olla liian vähän.
Missä eri-ikäiset ihmiset kohtaavat?
Yksinäisyydestä puhutaan paljon. Samalla ympärillämme on päiväsaikaan valtava määrä ihmisiä, joiden elämää työpäivä ei rytmitä: pieniä lapsia vanhempineen, eläkeläisiä, työttömiä, omaishoitajia ja monia muita. Missä he kohtaavat toisensa?
Olemme hyviä järjestämään eri ikäryhmille omaa toimintaa. Lapsilla on päiväkodit ja leikkipaikat, nuorilla omat tilansa ja ikääntyneillä yhdistyksensä ja palvelunsa. Eläkeläisyhdistykset järjestävät monenlaista hauskaa yhteistä tekemistä. Omassa asuinkunnassani Lempäälässä on seitsemän eläkeläisyhdistystä. Viimeksi senioreiden olympialaisissa kilpailtiin muun muassa saappaanheitossa, naulauksessa ja vaatteidenvaihdossa. Osa kilpaili, osa seurasi. Hauskaa oli.
Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse järjestää. Tarvitsemme myös tiloja, joissa eri-ikäiset ihmiset voivat yksinkertaisesti olla yhtä aikaa. Kun muutimme 92-vuotiaan äitini kanssa nykyiseen taloomme, lähes kaikki kehuivat alueen yhtä ominaisuutta: täällä on rauhallista. Sen olemme kyllä huomanneet.
Mutta entä jos emme kaipaisikaan lisää rauhallisuutta vaan yhteisöllisyyttä?
Ihmiset ajavat autolla pihaan ja menevät koteihinsa. Kohdatessa sanotaan ystävällisesti päivää, ja siihen se yleensä jää. Lasten leikkipaikkakin on erikseen talojen keskellä. Sinne pitäisi varta vasten mennä katselemaan lasten leikkejä. Entä jos ympäristöjä suunniteltaisiin niin, että eri sukupolvien olisi helppo törmätä toisiinsa?
Ei vain toimintaa vaan yhteistä elämää
Australiassa on kokeiltu ikääntyneiden ja pienten lasten yhteistä leikkiryhmää. Mukana oli 83–92-vuotiaita ikäihmisiä ja alle viisivuotiaita lapsia. He tapasivat viikoittain yhdeksän kuukauden ajan. Ohjelma ei ollut ihmeellistä. Laulettiin, syötiin yhdessä hedelmiä, askarreltiin, luettiin tarinoita ja leikittiin vapaasti. Tutkimuksessa havaittiin myönteisiä muutoksia sekä vanhusten että lasten hyvinvoinnissa ja taidoissa.
Kiinnostava kysymys on, miksi eri sukupolvien kohtaamiseen tarvitaan erikseen järjestetty hanke. Miksi päiväkoti ja ikäihmisten palvelutalo eivät voisi useammin olla naapureita? Miksi leikkipaikan vieressä ei olisi paikkaa, johon vanhan ihmisen olisi mukava istahtaa? Miksi asuinalueilla ei olisi yhteisiä sisätiloja, pihoja, kahvipöytiä ja tekemistä, joiden ääreen voisi tulla ilman ilmoittautumista ja suorittamista?
Yksinäisyyttä ei ratkaista vain järjestämällä jokaiselle ikäryhmälle lisää omaa toimintaa. Tarvitsemme myös paikkoja ja tilanteita, joissa eri-ikäiset ihmiset voivat olla yhdessä. Silloin voi tapahtua jotain, mitä ei voi merkitä toimintasuunnitelmaan etukäteen. Joku sanoo jotakin hassua. Toinen tarttuu siihen. Lapsi alkaa pelleillä. Vanha ihminen jatkaa leikkiä. Syntyy yhteinen juttu.
Kun puhumme hyvästä vanhuudesta, toimintakyky on tärkeää. Mutta elämässä on muutakin säilyttämisen arvoista kuin toimintakyky. Kyky ihmetellä, kuvitella, hassutella ja tarttua toisen ihmisen leikkiin voi elää ihmisessä loppuun asti.
Leikillisyys ei vanhene. Mutta se tarvitsee toisen ihmisen ja tilaa tulla näkyväksi.
Teksti: Tuula Stenius, TP (täysin palvellut) ammatillinen opettaja, KT (kasvatustieteen tohtori), toimettaja (ent. yrittäjä)
Inspiros, Helsingin yliopisto, Leikkipäivä-verkoston jäsenKuva: Colourbox
