Uusi sana päivässä
Pienenä vietin paljon aikaani keittiön pöydän alla, on äitini kertonut. Sieltä oli kuulunut pölpötystä ja pulputusta; pärjäsin hyvin yksin vähien lelujeni kanssa.
Sanat ja suomen kieli ovat olleet koko elämäni tärkeitä. Sanat kirjoissa, runoissa, kuunnelmissa, lauluissa ja totta kai myös vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Ammattini oli ilman valintaa itsestään selvä: äidin jalanjälkiä seuraten opiskelin kirjastonhoitajaksi. Omien lasten kanssa en ollut hyvä leikkimään enkä askartelemaan, mutta luin heille paljon, koko ajan. Joskus vietimme pyjamapäivää ja luimme koko päivän. Niinpä molemmat tyttäreni ovat sanaisissa ammateissa: toinen on kirjailija, toinen pappi.
Olen kirjoittanut siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Aluksi päiväkirjan lisäksi totisia loppusointurunoja, sitten murrosiässä kaipausta tihkuvaa rakkauslyriikkaa, ja äitinä omille lapsilleni pieniä riimin pätkiä. Samalla, kun proosan kirjoittajana muutuin pakinoitsijaksi, ovat runoni alkaneet kukkia huumoria, joskus hyvin tummia, mustia myös.
Kirjavinkkarina ja sanataideohjaajana olen levittänyt ilosanomaa kirjallisuudesta. Kirjoista löytyy mukavia malleja erilaisiin tehtäviin: runoihin, kirjeisiin, vuoropuheluihin tai pieniin näytelmiin, leikkeihin ja improvisointiin. Ensimmäinen todella huikea lukuelämys ja malli kielellä leikkimiseen osui eteeni Roald Dahlin kirjasta Iso Kiltti Jätti (Art House, 1989), joka on Tuomas Nevanlinnan enemmän kuin suurnamoiskusti ja riemupärskysti herkullisia uusia sanoja keksien suomentama. Silloin keksin tunnuslauseeni: Keksi uusi sana päivässä, niin pysyt vireessä.
Heti perään ymmärsin, mikä aarre on André Dahanin kuvittama ja Ilpo Tiihosen loruama Kuu ja Kustaa (Kustannus-Mäkelä, 1987). Tätä käytän kolmas- ja neljäsluokkalaisille avaruuskielen taidon testikirjana: lasten on suomennettava Kuun puhuma avaruuskieli: ”Kutos Kastaa, pusaaks ohua/purkasta kihettä päärinväin?” Lapset yleensä selvittävät hyvin testin, eikä heidän tarvitse lähteä avaruuskielen peruskurssille. ”Soitan opehuoneesta opetushallitukseen, jotta he peruisivat lennot ja hotellit Lanzarotella.” Tämän jälkeen kuulen usein syviä huokauksia.
Monet lapset tykkäävät kirjoittaa runoja. Japanilaisia haikuja rustataan sormilla tavuja (5-7-5) laskien. Myös limerikkien laatiminen vaikuttaa olevan hauskaa. Uusin mallisto löytyy Anneli Kannon kirjasta Älytön äyriäinen (Karisto, 2014). Kirjassa on limerikki joka kirjaimesta: ”H: Hölkkäsi hirvi Kuusamon/tähtäimessään triathlon./Juoksija on meikäläinen, uimarikin huimapäinen, vaan mikä se polkupyörä on?”.
Jukka Itkonen on kirjassaan Villin lännen murmeli (Otava, 2009) venkuillut ihanasti vanhoilla runoilla. ”Oli ennen Keijo Manni,/Keijo Mannista matikka…” ”Tuu, tuu, tupakkirulla,/mistäs tiesit tänne tulla?/Tulin pitkin pikiteitä/paukutellen henkseleitä…” ” Lennä, lennä leppäkerttu/presidentin taskuun./ Popsi linnan keittiössä/puurot pressan laskuun…”.
Sain taannoin olla laulupedagogi Leena Kosolan suunnitteleman Laulan, laulan lapsen virttä oppilaskonsertin runotulkkina: etsin laulujen lomaan runoja ja pari tein itse. Tässä omatekemä runokirjavinkkaus:
Tiitiäisen maassa asuu väkeä monenlaista:/sata lasta samassa talossa ja pellolla lehmä kirjava,
Pikku Peikko Peikkuluinen ja Jaakko Vaakko Vesirotta/ovat Tiitiäisen maassa ihan Kirsin totta.
Haitula on hyvin pieni, samoin Marjamittuinen/Mymmykkämyyrä, Sammahammas ja siili niin surullinen./Keppihevosella ratsastaa tomerasti Tättähäärä./Aavistat varmaan, että aivan valtava on Kirsi Kunnaksen runojen määrä.
Marja-Leena Mäkelä, kirjavinkkari ja sanataideohjaaja
Julkaistu: 4.6.2015