Tunteiden leikki – dialogi surusta, leikistä ja ihmisyydestä

Leikki on vahvasti liitetty myönteisiin tunteisiin ja tapahtumiin – iloon, nauruun ja mukavaan yhdessäoloon. Entä ikävät tunteet ja tapahtumat – suru, itku ja elämän menetykset? Mitä tiedämme leikeistä, joiden käyttövoima nousee surusta?

Tutkimusten perusteella tiedämme, että leikissä ja leikin avulla ihminen voi käsitellä sellaista, minkä käsitteleminen oikeassa elämässä olisi vaikeaa tai mahdotonta. Toisinaan leikki rakentaa yhteistä turvaa toistuvan uhan keskelle tai tarjoaa pakopaikan ja vapauttaa hetkeksi ikävistä ajatuksista ja tapahtumista. Tässä artikkelissa pohdimme, miten leikki ja suru kietoutuvat yhteen ihmisen elämässä, erityisesti lapsuudessa.

Suru on universaali ilmiö, olennainen ja väistämätön osa ihmisyyttä

Länsimaisissa kulttuureissa ilo ja onni ymmärretään itsestään selväksi osaksi lapsuutta. Lapsen kuuluu olla iloinen, nauravainen, leikkisä ja huoleton – iloisuudesta on muotoutunut paikoin jopa lapsuuden normatiivinen tavaramerkki (Vehkalahti, 2012). Kukaan ei kuitenkaan voi välttyä surulta, eivät edes lapset.

Ihmisen elämään kuuluu sellaisten asioiden kohtaamista, jotka aiheuttavat surua, ikävää, kaipausta ja haikeutta.  On ihmisen osa olla myös surun keskellä – suru on kiintymyksen ja rakkauden hinta (Lund, 2020; Pulkkinen, 2017). Ihmisinä olemme sosiaalisia ja relationaalisia olentoja. Suru ja menetys ovat sisäänrakennettuna tähän relationaaliseen ihmisenä olemiseen, sillä lopulta kaikki ihmissuhteet päättyvät (Brinkmann, 2019b).

Surulla on seurauksia sille, kuka olemme ja miten koemme itsemme, ja miten muut meidät näkevät ja kokevat (Brinkmann, 2018; Pulkkinen, 2017). Se, miten suruun suhtaudutaan, kertoo jotain olennaista ihmisyydestä, ihmisten välisistä suhteista, ja myös koko yhteiskunnasta (Lund, 2020). Suru ja sureminen ovat kulttuurisesti normatiivisia – on olemassa enemmän ja vähemmän hyväksyttyjä tapoja, syitä, aikoja ja paikkoja surra. Kuten Brinkmann (2019a) toteaa, me ihmiset opimme ja meidän on opittava suremaan vallitsevien kulttuuristen käytäntöjen ja normien mukaan.

Olemme yhä haluttomampia hyväksymään surua osaksi elämäämme

Länsimaisissa yhteiskunnissa vallitseva positiivisuuden eetos ja normatiivinen optimismi (Brinkmann, 2017; Bruckner, 2011) eristävät surun ja suremisen yksilölliseksi prosessiksi – ohi meneväksi vaiheeksi tai häiriötilaksi, josta tulee toipua tai selviytyä, ja jonka selättämiseen tarvitaan tunnetaitoja ja tunteiden säätelyä (Pulkkinen, 2017). Seurauksena mahdollisuudet oppia toisen surusta ja käsitellä surua yhdessä kaventuvat.

Pienten lasten ääni ja heidän tapansa kohdata, ilmaista ja sanoittaa surua puuttuu lähes kokonaan surua käsittelevistä tutkimuksista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Pulkkisen (2017) mukaan arvioimme usein lapsen surun aikuisen surua pienemmäksi ja lasten suru myös vaiennetaan helpommin. Aikuisella on lapseen verrattuna väljemmät edellytykset surra ilman valmiiksi pureskeltuja selityksiä ja perusteluja.

Lasten, aikuisten ja surun kohtaamattomuus yhteiskunnassamme voi osaltaan johtua siitä, että monet aikuiset ovat itse surun kokemuksen kanssa epävarmoja. Jos hätää ja surua on vaikea kestää omassa elämässä, on vaikea suuntautua kohti ja kannatella lapsen surua. Pulkkisen (2017) mukaan suru tulisi ajatella uudella tavalla yhteiskunnassamme. Se tulisi nähdä kokonaisvaltaisena kokemuksena, joka on läsnä läpi elämän. Surun ymmärtäminen osana ihmisyyttä on tärkeää jo ennen oman elämän menetyksen kokemuksia. Pulkkisen (2021) mielestä lapsuuden kasvatusinstituutiot voisivat olla keskeisiä surun kohtaamispaikkoja.

Leikki surun ja menetyksen kohtaamispaikkana

Lapsuudessa leikki voi toimia yhtenä tärkeänä tunnekasvatuksen alustana ja surun kohtaamispaikkana. Leikkiminen lohduttaa ja luo mahdollisuuden turvalliseen tilaan “surun sylissä”. Tutkimuksissa on viitteitä siitä, että lapset tuovat surun teemoja yhteisiin leikkeihin sekä koti- että päiväkotiympäristöissä (Bateman, Danby & Howard, 2013; Pursi, Lipponen & Sajaniemi, 2018). Suru puhuttelee lapsia jo ensimmäisistä ikävuosista lähtien.

Tunteiden ja vuorovaikutuksen tutkimuksen näkökulmasta suruun liittyvät leikit ovat erittäin kiinnostavia, sillä niissä surun tunne ja leikin tuottama syvä tyydytys ovat samanaikaisesti läsnä. Tulevaisuudessa on tärkeä saada lisää tietoa leikeistä, joiden käyttövoima nousee surusta. Tällainen tutkimus voisi syventää ymmärrystä ihmisenä olemisen kysymyksistä laajemmin.

Leikin tuottamaa surua voi olla vaikea tunnistaa

Leikkiin itseensä voi liittyä surua tuottavia asioita lapsuudessa. Yhteisten leikkien ulkopuolelle jääminen on vaikeasti tunnistettava ilmiö (Löfdahl & Hägglund, 2007), joka voi satuttaa ja tuottaa pitkäaikaista surua lasten elämään. Kiusatuksi tuleminen on valitettavasti monen leikkimaailmaan uppoutuvan lapsen murhe. Esimerkiksi Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution dokumenttielokuva keppihevosharrastuksesta tuo esiin leikkiin liittyvän kiusaamisen ja surun realistisesti, mutta samalla rakentavasti.

Lapsuuden kasvatusinstituutioissa kiusaamisen torjunnassa tunnetaitojen opettamisen tehostaminen on liian usein ainut asia, johon panostetaan ja kiinnitetään huomiota. Pelkkien taitojen korostaminen tunteiden yhteydessä jättää helposti syrjään toisen ihmisen kohtaamisen moraalis-eettiset ulottuvuudet. Voimmekin kysyä, onko moraalikasvatus ohentunut lapsuuden kasvatusinstituutioissa? Mistä johtuu, että esimerkiksi keppihevosia harrastavan Elsan luokkakaverit eivät ymmärrä Elsan kokemaa vääryyttä ja ryhdy puolustamaan häntä?

“Siel oli semmonen yks porukka, joka tavallaan alotti sen ja sit sen jälkeen koko luokka oli siin mukana ja sitte siel oli pari sellasta tosi kivaa tyyppii, ni ne sit tuli yhellä välkällä sanoo, et ”Voi Elsa, ku me säälitään sua niin paljon, ku sulla on tollasta”. Mutta tota se kommentti ehkä pahensi sitä, koska mä en halunnu et ne säälii mua, vaan mä halusin, että ne ymmärtää, että ne muut tekee väärin ja niinku tavallaan ite sit niinku jotenki yrittäis korjata omilla teoillaan sitä asiaa, jota ne ei kuitenkaan sitte tehny.” (Vilhunen, S., 2017, Hobbyhorse Revolution – elokuva)

Leikki muuttuvissa olosuhteissa

Joka viides lapsi maailmassa elää tänäkin päivänä 50 kilometrin päässä konfliktialueesta (Global Childhood report, 2019). Määrä on kaksinkertaistunut Jugoslavian hajoamisen jälkeen. Yhteiskuntarakenteiden kadotessa pakolaisiksi joutuneet lapset aidataan, saarretaan, ympäröidään vierailla ihmisillä. Monien vapaaehtoisten mielestä muuttuviin olosuhteisiin tarvitaan lääke- ja ruokajakelun lisäksi leikkiä.

Vuonna 2013 julkaistiin Djetinjstvo u ratu -teos, jossa yli tuhat ihmistä kirjoittaa lapsuudestaan ja leikeistään Sarajevon piirityksen aikana. Moni heistä muistelee leikkejään kantavana voimana. Sodan aikana ihmiset perustivat kuoroja ja teattereita. Joku oppi neulomaan, toinen löysi Aleksandr Puškinin, pelattiin monopolia ja dominoa. Yhden mielestä transistoriradio tarjosi musiikkikasvatuksellisen sivistyksen, johon hän edelleen nojautuu (Halilovic, 2013).

Leikkiessään lapset ja aikuiset jakavat ja rakentavat yhteisiä merkityksiä ja yhteistä sosiaalista todellisuutta (Holkeri-Rinkinen, 2009). Turvallisessa leikin tilassa lapset ja aikuiset voivat oppia säätelemään ja käsittelemään jokapäiväiseen elämään liittyvää pelkoa, hallitsemattomuutta ja ahdistusta. Kaiken läpäisevä turvallisuus rakentuu suhteista toisiin ihmisiin, ja sitä auttavat pitämään yllä tavat, tottumukset ja perinteet (Giddens 1991, 36–42).

Kun ihmiset ymmärtävät toisiaan, ihmisryhmien ja yhteisöjen väliset konfliktit ja kiusaaminen voivat vähentyä. Hyvä aikuisten ja lasten välinen yhteisleikki vahvistaa hyväksymisen ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia ja edistää myötätuntoisen suhteen muodostumista omaa ruumista ja sisintä kohtaan. Kehonkieli, ilmeet, eleet ja äänenpainot kertovat, olemmeko tulleet kohdatuiksi ja kuulluiksi, ruumiimme havaitsee tämän jo ennen kuin ehdimme ajatella asiaa tietoisesti (Arnikil, 2019). Vastavuoroisempia ja aloitteellisempia lapset ovat niitä aikuisia kohtaan, joita he kunnioittavat ja joihin he luottavat kanssaleikkijöinä (Turunen, 2016; Moyles, 1989; Kokkonen & Tahvanainen, 2021).

Leikkiä uhan keskellä

Toisinaan leikki rakentaa yhteistä turvaa toistuvan uhan keskelle. Lapset ja aikuiset eivät muista tuolloin suljettua tilaa, he muistavat leikin, läheiset ystävät. Sarajevossa sijaitsevassa War Childhood Museumin kokoelmien lasivitriinissä säilytetään vaaleanpunaista ja sydänkoristeista lapsen leikkimatkalaukkua. Nykyään Amsterdamissa elelevä Iva (1981) muistelee matkalaukkuunsa liimautunutta tapahtumavyyhtiä, joka väänsi elämänsuunnan rantalomasta pakomatkaksi.

Kaupungissa jo melkein ammuttiin…Yhtenä yönä isä tuli kotiin ja sanoi: ”Huomenna mennään rannalle!” Pakkasin laukkuuni uimapuvun, sandaalit ja päiväkirjan. Menemme rannalle?! Aamulla veljeni, äiti, täti ja minä liityimme seurueeseen, joka jätti kaupungin. Menemme rannalle?! Mustapipoiset miehet pysäyttivät meidät ja pitivät meitä pankkivankeina kolme vuorokautta. Näenkö merta enää koskaan? Kaksi kuukautta myöhemmin saavuin Amsterdamiin, missä yhä elän. Kaikki muistoni ovat tässä matkalaukussa.

Ruotsalainen psykologi Shirin Fazel-Zandy on tutkinut sodanaikaisia lapsuusympäristöjä. Hän on mallintanut ns. turvallisuuden ja muutoksen kehiä, joilla kuvata konfliktialueilla eläneiden lasten ja aikuisten tarpeita. Konfliktien aikana lapset ja aikuiset vastaanottavat stressaavia asioita, jotka seuraavat kokemuksina sukupolvien yli. Pelon äärellä eläneet janoavat luottamuksellista vuorovaikutusta. Tarvitaan ymmärtävää puhetta, yhteistä toimintaa ja hälvennyt uhka. Kriisialueilla eläneiden aikuisten on työstettävä ja otettava haltuun oma elämänsä ja kannettava ongelmistaan vastuunsa. Sen myötä he kykenevät tunnistamaan myös lasten tarpeita ja suojelemaan heitä, lohduttamaan ja ”järjestelemään” heidän tunteitaan (Fazel-Zandy, 2019).

Lopuksi

Lapset ja aikuiset tarvitsevat ympärilleen sellaista luottamuksen ja rohkeuden täyteistä tilaa, jossa Fröbelin ajatuksin ulkoinen muuttuu sisäiseksi ja sisäinen ulkoiseksi. Olisiko siis mahdollista, että vetäytymisen ja tunteiden säätelemisen rinnalla vahvistettaisiin lapsen taitoa kohdata kaiho, pettymys tai suru, muistella menetettyä tai kohdata tulevaisuudesta johtuvaa huolta?  Lastentarhan isä ja leikin pedagogi Friedrich Wilhelm August Fröbel antaa jokaiselle ihmiselle elämän evääksi seuraavat sanat: Ilmaise ulkoisissa teoissa ja ulkoisen toiminnan kautta henkistä olemustasi, sitä mikä sinussa on elävää ja katso mitä sisäinen olemuksesi vaatii ja millainen se on. (Helenius, 2021.)

Kirjoittajat

Surun puolesta. Ilkka Tahvanainen, varhaiskasvatuksen asiantuntija, Kirkkohallitus

Surun sylissä. Annukka Pursi, yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto. Annukan kuva: Nina Kaverinen

Vahvasti surullinen. Lasse Lipponen, varhaiskasvatuksen professori, Helsingin yliopisto

Artikkelin teemat kytkeytyvät käynnissä olevaan Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa tutkimukseen (Suomen Akatemia, 2021–2025).

 

Lähteet

Arnkil, M. (2019). ”Mehän opimme enemmän kuin lapset” Opettaja dialogisena auktoriteettina. Väitöskirja. Tampere: Tampereen yliopisto.

Bateman, A., Danby, S., & Howard, J. (2013). Living in a broken world: How young children’s well-being is supported through playing out their earthquake experiences. International Journal of Play, 2(3), 202–219.

Brinkmann, S. (2017). The Culture of Grief. https://www.kommunikation.aau.dk/digitalAssets/268/268233_the-culture-of.grief.pdf.

Brinkmann, S. (2018). The grieving animal: Grief as a foundational emotion. Theory & Psychology, 193–207.

Brinkmann, S. (2019a). Learning to grieve: A preliminary analysis. Culture & Psychology, 26(3), 469–483.

Brinkmann, S. (2019b). A society of sorrow: the constitution of society through grief, Distinktion: Journal of Social Theory, 20(2), 207–221.

Bruckner, P. (2011). Perpetual Euphoria: On the Duty to Be Happy. Princeton: Princeton University Press.

Fazel-Zandy, S. (2019). Circle of Security and Circle of Change, Omep-konferenssi, 18.5.2019, Lisbon.

Giddens, A. (1991). Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age. Cambridge: Polity Press.

Global Childhood report (2019). Changing lives in our lifetime. Save the Children. https://resourcecentre.savethechildren.net/node/15264/pdf/global_childhood_report_2019_english.pdf

Halilovic, J. (2013). Djetinjstvo u ratu – Sarajevo 1992 – 1995.

Helenius, A. (2021). Kasvatuksen kulmakiviä. Henkilökuvia neljältä vuosikymmeneltä. Tampere: Books on Demand.

Holkeri-Rinkinen, L. (2009). Aikuinen ja lapsi vuorovaikutusta rakentamassa. Diskurssianalyyttinen tutkimus päiväkodin arjesta. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy.

Kokkonen, J. & Tahvanainen I. (2021). Kehittyvä katsomuskasvatus ja kirkon monialainen yhteistyö. Teoksessa Lapsen kokoinen katsomuskasvatus. Lasten keskus.

Lund, P. (2020). Deconstructing grief: a sociological analysis of Prolonged Grief Disorder. Social Theory & Health.

Löfdahl, A., & Hägglund, S. (2007). Spaces of Participation in Pre‐School: Arenas for Establishing Power Orders? Children & society, 21(5), 328–338.

Moyles, J. R. (1989). Just playing? The role and status of play in early childhood education. Oxford: The Aidan Press.

Pulkkinen, M. (2017). Surun sylissä. Suomalaisten kokemuksia menetyksistä. Helsinki: Kustantamo S&S.

Pulkkinen, M. (2021). Surunauha ry – Podcast 4: Surun kokemus, https://www.facebook.com/watch/live/?v=578713809742028&ref=watch_permalink

Tahvanainen, I. (2019). Kellari leikkipaikkana. Maan suola, 17.10.2019

Turunen, S. (2016). Nyt me tiedetään, että aikuisten kuuluukin leikkiä. Socca. 2016:2

Vehkalahti, K. (2012). Lapsuuden historiaa tunteella. Kasvatus & Aika, 6(4), 62–65.

Vilhunen, S. (2017). Hobbyhorse Revolution, Ohjaaja Selma Vilhunen, Tuottaja Tuffi Films. Katsottavissa Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50731333