Tervetuloa leikin maailmaan

Leikki on lasten työtä. Se on höpölöpö, joka leikistä suuttuu. Homma hoitui leikittelevän kevyesti. Tuollaisia sanontoja muistan lapsena leikistä kuulleeni. Leikki taipuu moneksi. Kun joku ei ollut leikin asia, niin ymmärsi, että nyt puhutaan vakavasti. Ehkä oli tehty jotain ikävää, pallo oli lentänyt ikkunaan tai jollekulle oli sattunut leikkiessä joku onnettomuus. Selvää oli, että nyt piti vakavoitua ja tulla takaisin oikeaan maailmaan.

Omassa lapsuudessani työ oli lasten leikkiä – ei kuitenkaan lastenleikkiä, sillä aika raskaita hommiahan me teimme heinäpellolla, kasvimaalla, marjametsässä ja puunhakkuussa. Mutta aina sen leikin saattoi kuvitella myös leikiksi ja joskus, kun unohduttiin tunneiksi vesileikkeihin, vanhemmat saattoivat antaa sen anteeksi sanomalla sitäkin leikkiä työksi.

Tutun lastenlaulun kertosäe opetti meitä itsehillintään: ei pitäisi suuttua, jos leikissä häviää, eikä edes siitä, että joku lällättää. Kun nykyään puhutaan viisaasti kiusaamisen vastustamisesta, niin voisi muistaa senkin, ettei leikistä tosiaan kannattaisi niin herkästi suuttua.

Ja kun joku asia todellakin onnistui, vaikkapa kovasti harjoiteltu hiihtotekniikka tai matikan läksyt, niin kilpailut ja kokeet saattoivat mennä leikittelevän kevyesti. Ensin harjoiteltiin ja sitten päästiin leikkimisen fiilikseen.

Mistä aineista hyvä leikki leivotaan?

Aika monet leikit ovat erilaisia kisailuja. Englanninkielen play onkin peli, mutta myös teatteria tai musiikkia ”pelataan” tai leikitään. Ja laitteetkin pannaan pelaamaan. Leikissä kisailu tapahtuu kuitenkin ”leikin maailmassa”, mikä ei ole samanlainen kuin oikea, reaalimaailma. Tosi se on, jopa todempi kuin se oikea maailma, koska leikin maailmassa täytyy noudattaa leikin sääntöjä. Oikeastaan siis ”älä pistä leikiksi” tarkoittaakin ”älä pistä todeksi tätä leikkiä”. Jos leikin sääntöjä rikkoo, niin leikin maailma katoaa.

Tosimaailmassahan meillä on paljon vähemmän sääntöjä, vaikka toisin luulemme. Leikin mielikuvitusmaailma tai vaikkapa teatteriesityksen illuusio on hyväksyttävä ja uskottava, muuten leikki ei onnistu eikä näytelmästä voi nauttia. Leikeissä otetaan rooleja, ”olisiks sää se, ja mää olisin tää”. Sitten keksitään leikin tarina tai tarinan alku, jonka jälkeen uppoudutaan ”äidiksi ja isäksi” tai ”Teemu Selänteeksi ja Saku Koivuksi” – ja leikitään tätä tarinaa siihen asti, kunnes joku katkaisee leikin. Leikkiroolien kautta opitaan tärkeitä asioita ja syvennetään myös omaa identiteettiä. Roolin suojissa uskaltaa tehdä ja sanoa asioita, joita oikeassa elämässä ei vielä uskaltaisi. Ja roolien kautta leikitkin muuttuvat toisenlaisiksi – entä jos rosvot ja pollarit olisivatkin kettuja ja jäniksiä?

Monista leikistä löytyy huimaavia osioita ja huvipuistot – nuo leikkimaailman rahasammot – pyörivät huimaavien laitteiden tuoman jännityksen varassa. Kutkuttava tunne vatsanpohjassa koukuttaa miljoonia ihmisiä myös keinumaan, hyppimään hyppyreistä, tekemään kuperkeikkoja lumihankeen tai hyppimään traktorinrenkaalla veden päällä. Näin me teimme lapsena. Laitteita ei välttämättä tarvita.

Vaikka leikinmaailma on tosi maailma, niin yksi sen ainesosista on tietysti sattuma. Kortti- ja lautapeli tai vaikkapa jalkapallo olisi tylsää, jos paras pelaaja aina voittaisi. Leikki elää sattuman varassa ja se tekee leikistä leikin. Jokaisen leikkijän täytyy hyväksyä se, että leikissä ensimmäinen voi jäädä viimeiseksi ja hännänhuippu voi nousta voittajaksi.

Kisailu, roolinotto, huimaus ja sattuma löytyvät leikkiteoreetikko Roger Calloisin leikkilaatikosta. Niitä on hyvä muistella, kun kehittää uusia leikkejä tai soveltaa vanhoja. Jos vanha leikki tuntuu tylsältä, niin antakaa leikkijöille uudet roolit, lisätkää tai vähentäkää kilpailullisuutta, pistäkää väliin vaikkapa kuperkeikka tai joku tekijä, joka muuttaa sattuman roolia leikissä. Mielikuvitusta käyttämällä leikistä tulee taas aivan uusi.

Eri-ikäiset leikkijöinä: ”Vaavi on hassu”

Lapsena 1960-luvulla leikkiviä aikuisia pidettiin vähän kummallisina. Onneksi isäni piti kaikenlaisesta pelaamisesta. Kortti-, lauta- ja urheilupeleissä hän oli yksi innokkaimmista. Piiloleikkejä, ruutuhyppelyitä ja roolileikkejä leikimme lapsiporukalla, jonka ikähaitari saattoi olla kymmenenkin vuotta.

Valitettavasti nykyaikana eri-ikäisten yhdessä leikkiminen on vähentynyt, kun emme asu enää maalaiskylissä emmekä lapsirikkaissa kerrostaloissa. Muutenkin ikäryhmäjaottelut ovat lisääntyneet ja lapset pidetään alusta alkaen samanikäisten ryhmissä. Nyt meillä on kuitenkin paljon eläkeläisiä ja kiireisiä aikuisia. Ja eläkeikäisistä suurin osa on virkeitä ja aktiivisia ihmisiä – miksei siis leikkijöitäkin. He myös osaavat niitä perinteisiä maalaisleikkejä, joille on taas tilausta. Kaikki vanhahan tulee aina uudestaan muotiin. Heitä myös tarvitaan vanhempien tueksi.

Vaarien ja mummojen kannattaakin nyt muistella lapsuuttaan ja vanhoja leikkejään. Eikä vain muistella, vaan alkaa leikkiä lastenlastensa tai heidän ikäistensä kanssa. Lasten mielestä mikään ei ole kivempaa kuin leikkiä vaarien ja mummien kanssa. Tämän tiedän jo kokemuksestakin. Ja ihan totta ovat joululaulunkin sanat, sillä vanhakin nuortuu lasten kanssa leikkiessä, jos siihen vain luodaan se joulunomainen maailma. Yhteinen leikki on sallittua muulloinkin kuin jouluna. Isovanhemmat voisivat muuten näyttää esimerkkiä omille lapsilleenkin leikin saralla, sillä meille sallitaan enemmän. Pojantyttäreni sanoin: ”Vaavi on hassu” (hän ei osannut sanoa ärrää).

Arto Tiihonen, FT, liikunta- ja leikkisosiologi
Julkaistu: 3.3.2015

Jaa artikkeli: