Tartu hetkeen
Juuri istumaan oppinut jokeltaa helistintään heiluttaen. Hän hakee katsekontaktia silmät loistaen, muutamat hampaat vilkkuen.
”Ykki kakku”, vaatii taapero hiekkalaatikon reunalla. Toinen samanikäinen hujauttaa lapiolla hiekkakakun kasaksi ja kömpii tiehensä haparoivin askelin.
Uusi yhdessä tehty hiekkakakku lohduttaa kyynelehtivää. Teen näitä vuoksesi niin monta kuin tahdot, huomaan ajattelevani, vaikken aina löydäkään paikkaani hiekkalaatikon reunalla.
”Sitten tää sanois näin”, innostuu nelivuotias leikin lomassa.
”No mitä se sanois?”, katsoo lapseni kysyvästi. Nelivuotiaan topakkuudella hän odottaa vastausta, mutta rimpsuhelmaisella barbillani ei tunnu olevan mitään sanottavaa. Tälläkään kertaa.
Leikissä mukana
Tunnen itseni hölmöksi, kömpelöksi. Lapseni ei sitä huomaa. Hänelle tärkeintä on läsnäolo yhteisen tekemisen parissa. Sitä paitsi hänhän vie itse aktiivisesti leikkiä eteenpäin ja toivoo minun olevan innostaja ja rohkaisija.
Onko kömpelyyteni ja ajatusteni harhailu mielikuvituksettomuutta? Vai pikemminkin rohkeuden puutetta, kun tulisi tempautua leikkiin? Kuvitella yksisarvisen lentävän näkymättömän sateenkaaren päällä ja kertoa pehmolelujen kielellä tarinoita maailmasta, joka on täynnä mitä mielettömämpiä mahdollisuuksia. Kahvilaleikkien asiakkaaksi ja Lego-vuorten äärelle sujahdan onneksi mutkattomasti.
Ekaluokkalaiset kipaisevat lähimetsään radiopuhelimineen. Ystävät, toinen toisilleen tärkeät, leikkivät salapoliiseja ja vakoilevat kukkapenkin äärellä kököttävää rikkaruohojen nyppijää. Hiivin leikkimökin taakse kiikareilta piiloon, supatan puun takana salaisuuksia ja kätken aarteen kukkapenkin lehvien kätköön.
Ainutkertaiset hetket
”Äiti, meidän leikki oli parasta siksi, kun sä olit mukana”, kuiskuttaa seitsenvuotiaani tyytyväisenä peittonsa alta ennen nukahtamista. Hänelle osallistuvuuteni kertoo hyväksynnästä, välittämisestä ja halusta olla osa hänen näköistään maailmaa. Samalla hän tahtoo jo olla itsenäisempi, hakea paikkaansa omanikäistensä joukossa.
Nämä lapsuusvuodet ovat ohitse huomaamatta. Pian he eivät enää pyydä. Eivät seuraksi leikkimatolle, keksimään nalleille vuorosanoja tai piiloleikkiin parhaisiin sopukoihin. Kuin huomaamatta he painavat oven perässään kiinni, kääntävät musiikin täysille ja haluavat jakaa hetket ystäviensä kanssa. Hyllyllä nököttävä rakkain nalle ei enää tarvitse vuorosanoja.
Vain hetken pieniä, sanotaan. Tartu hetkeen. Ainutkertaiseen.
Marika Salomaa
Kirjoittaja on Suomen vanhempainliiton johtokunnan jäsen, viisi- ja seitsemänvuotiaiden tyttöjen äiti Porvoosta.