Mentalisaatio arjen apuna: Leikillä kohti lapsen pelkoja

Vanhan hokeman mukaan lapsi, joka leikkii, on terve. Mitä tällä tarkoitetaan? Ainakin sitä, että leikkiminen toimintana osoittaa lapsen olevan terve. Leikki nimittäin häiriintyy, jos lapsen terveys tai turvallisuus järkkyy. Toisaalta yhtä hyvin lause tarkoittaa: leikillä lapsi rakentaa omaa mielenterveyttään.  

Leikki syntyy mielessä

Leikin avulla syntyy korvaamattoman tärkeä mielen taito: mentalisaatiokyky. Tällä tarkoitetaan kykyä, tahtoa, yritystä kuvitella itsen ja toisen mieltä – ja muistaa, että kyseessä on vain kuvittelu, ei varma tieto. Mentalisaatio on ymmärrystä siitä, ettei oma tai toisen käytös ole sattumanvaraista, vaan sen moottorina on jokin ajatus, tunne, uskomus, aikomus – jokin idea.  

Tämä kyky kehittyy asteittain siten, että noin 5-vuotias lapsi pystyy hetkittäin mentalisoimaan. Edellytys kuitenkin on, että lapsi on elänyt vuorovaikutussuhteessa, jossa hänen oma sisäinen maailmansa on saanut olla myös aikuisen silmissä totta ja arvokas. Ja se vaatii aikuiselta omaa mentalisaatiokykyisyyttä! 

Helpon kuuloista, mutta käytännössä haurasta. Niin kovin usein, ihan huomaamattamme päättelemme suoraan toisen käytöksestä mitä hän aikoo (ja miksi!) – aivan kuin osaisimme lukea ajatuksia. Tai päinvastoin: katsomme toisen ihmisen käytöstä ja pidämme sitä älyttömänä, turhana, pahantahtoisena, perusteettomana vain koska emme hoksaa kysyä, mikä hänellä mahtaa olla ideana.  

Uima-altaassa on hai – ihan totta on! 

Mietitäänpä tuttua lapsuuden pelkoa: jostain selittämättömästä syystä uimahallissa alkaa tuntua, että altaassa on hai. Tappajahai. Sellainen ihan kamala vaanijapetotappajahai.  

Mentalisaatiokyvyn avulla kykenemme erottamaan oman mielen sisältömme ulkomaailman faktoista. Tiedämme ihan faktana, ettei haita ole, vaikka sitä pelkäisikin. Annamme kuitenkin myös pelolle arvoa, väheksymättä sen tuomaa viestiä. Tunteena pelko on totta, vaikka sen synnyttikin ”vain” kuvitelma (tai lapsuuden muisto – iiiik!!!).  

Samoin mentalisaatiokyvyn avulla muistamme muidenkin ihmisten elävän sekä pään sisäistä että ulkoista elämää. Uima-altaasta kirkuen syöksyvä lapsi ei toimi järjettömästi, jos ymmärrämme, että käytös liittyy hain pelkoon. Jos jätämme tunteet huomioimatta ”turhina”, saatamme syyttää lasta vaikkapa hysteerisyydestä tai muiden turhasta pelottelusta. 

Tässäkin joutuu tasapainoilemaan. Jos otamme lapsen tunteet ”liian” vakavasti, emmekä enää vie lasta uimahalliin, jää pelko ikään kuin voimaan. Tarkoitus on hyvä, suojella lasta, mutta hän jää uskomukseen, että uimahallissa ON jotain vaarallista. 

Leikillä rohkeasti pelkoja kohti 

Jotta sekä ”mieli” että ”maailma” saisivat olla totta, tarvitaan leikkiä. Niin konkreettista kuin mielessäkin tapahtuvaa leikkiä.  

Pieni lapsi voisi käsitellä hain pelkoa uittamalla lavuaarissa ” isoa pahaa kalaa” ja aikuinen tukea leikkiä kysymällä ääneen, että mitähän kala nyt oikein aikoo. Aikuisen tehtävä ei ole tarkentaa haiden kuuluvan aitotumaisiin selkäjänteisiin rustokaloihin – liikaa epäoleellista informaatiota! Eikä aikuisen tehtävä ole toppuutella lapsen ideoita: kala saattaa alkaa kiltiksi tai sitten repiä kamalilla hampaillaan kaikki ihan kuoliaiksi – leikissä se sallitaan! 

Isompi lapsi leikkisi ehkä vain mielessään: kertoisi hai-juttuja, etsisi osuvia meemejä tai haifaktaa, katsoisi sitten kuitenkin vanhemmilta salaa Tappajahai-elokuvan. Aikuisen tehtävä ei olisi hermostua ja rankaista, vaan kiinnostua: mitä pelolle kävi, kun pyörittelit sitä näin monesta kulmasta? 

Aikuisetkin ajattelevat ja tuntevat 

Aina ei ole helppoa sietää lapsen tunteita. Ovat ne sitten pelkoa, vihaa, innostusta, uhmaa – myös meissä herää kaikenlaisia tunteita, reaktiota, muistoja ja uskomuksia. Ja mitä voimakkaampi tunne on päällä, sitä heikompi on sen hetkinen mentalisaatiokykymme. Mikä avuksi? Millä pitää omaa mieltään kasassa, kun ajatus ja tunne sotkeutuvat, pelot valtaavat mielen – hai on ehkä sittenkin totta!!! 

Konkreettisesta maailmasta napataan ylivoimainen keino: hengittäminen. Oman mielen rauhoittaminen ja tunnesäätelyn palauttaminen tietoisella hengityksellä…. Ja sitten vasta reagoiminen, jos se on enää tarpeen. 

Mielen maailmasta otetaan kiinnostus ja myötäeläminen omaa itseämme kohtaan. Miten minun sisäinen maailmani on saanut olla totta? Kuka näki, arvosti, kannusti kun kerroin itsestäni leikin keinoin?  Entä nyt, kun aikuisena kerron tarpeistani, toiveistani? Kuka eläytyy pelkoihini ja unelmiini? Kuka iloitsee kanssani, kun kerron pienistä inhimillistä arkitoiveistani – tai niistä hillittömän mahtavan mahdottomista unelmista, jotka saavat olla yhtä lailla totta.   

Sillä aikuinen, joka leikkii mielessään, se vasta terve onkin!  Ja hoitaa siinä sivussa lapsensakin mieltä.  

Janna Rantala
lastenpsykiatri, psykoterapeutti, Uhmasta yhteyteen- verkkokurssin kehittäjä 

Jaa artikkeli: