Leikki, paras työkaveri

Toista romaaniani kirjoittaessani minulla oli pitkä tervainen kausi. Sanoja piti lypsämällä lypsää, lauseet olivat mitä sattuu ja maailma, jossa ohuet henkilöhahmoni liikuskelivat, oli niin tunkkainen, ettei sinne tehnyt mieli aamuisin mennä edes pyörähtämään.

Aikani kärvisteltyäni puhalsin pelin poikki. Peruutin työhuoneenani toimivan keittiön nurkkaan ja koetin luoda tilannekuvaa kuin paraskin ulkopuolinen konsultti. Syy tervaisuuteen oli nähtävissä selkeästi, kun vähänkin vaivautui katsomaan. Ruokapöydän ääressä näytti yksinäiseltä. Paras työkaverini, Leikki, oli ottanut hatkat.

Minun oli myönnettävä sotkeneeni asiani pahemman kerran. Työkaveri on tunnetusti herkkä ja huomionhakuinen tyyppi ja minä olin puuhaillut kaikessa itseriittoisuudessani, olevinaan loistavien ideoitteni kanssa, selkä häneen päin aivan liian kauan. Nyt kannoin seurauksia. Minun oli löydettävä ja lepyteltävä tuo luova hullu, ja saatava se palaamaan. Muuten saatoin heittää hyvästit kirjahaaveelleni.

Missä Leikki luuraa?

Lähdin etsimään Leikkiä sen lempipaikoista, metsäisiltä lenkkipoluilta, avarista maastoista, jossa saattoi antaa katseen levätä ja tarkentaa sitten yksityiskohtiin. Rakensin Leikille syöttejä: Asetin toisiinsa liittymättömiä henkilöhahmoja samaan tilaan ja jäin odottamaan, ilmaantuisiko Leikki paikalle rakentelemaan niiden välisiä yhteyksiä. Pystytin myös Leikille kehän selkeine raameineen, sillä tiesin Leikin innostuvan rajoituksista. Tein raja-aidoista kuitenkin sen verran heppoiset, että Leikki saisi ne kaadettua, mikäli haluaisi. Siitäkin Leikki nimittäin piti.

Siivosin mielestäni pois suorituspaineet ja onnistumisen pakon – ne ovat Leikin pahimpia vihollisia. Huutelin ääneen, ettei minun ollut mikään pakko saada painokelpoista materiaalia aikaiseksi, kunhan kirjoittelisin huvikseni, se riittäisi. Toki tuo oli vain hämäystä. Minulla oli päämäärä ja idea, johon kaikesta huolimatta uskoin ja jonka halusin viedä maaliin. Mutta mikä se maali oli, sitä olin valmis tarkentamaan vielä matkan varrella.

Ja niin eräänä kauniina aamuna, kun asetuin taas työpisteelleni, läppärin vieressä heilui innokkaan näköinen tyyppi, joka oli valmis johdattamaan minut ihmeellisiin maailmoihinsa. Hänellä oli tosin ehtonsa: hänen kuului saada olla kapteeni. Jos Järki ja Analyysi alkaisivat pitää liikaa mekkalaa, hän häipyisi saman tien. Parasta olisi, että nuo kaksoset työskentelisivät täysin eri aikoina kuin Leikki itse.

Suostuin. Olisin suostunut mihin vain, niin iloinen olin saadessani tuon kauan kaipaamani kaverin takaisin.

Uuden kapteenin turvin tekstini ampaisi oitis aivan uusille urille, eikä minun auttanut muu kuin pysytellä perässä ja koettaa olla pelkäämättä turhilta näyttäviä lenkkejä, eksymisiä ja mahdollisia umpikujia. Vuoden Leikin kanssa työskenneltyäni saatoin taas todeta, että vetovastuun luovuttaminen sille todellakin kannatti.

Miksi ottaa Leikki työkaverikseen?

Leikki on oikutteleva, herkkä, huomionhakuinen kaveri, jonka työn tuloksista ei ole mitään takuita. Miksi siis ottaa se työkaveriksi?

Itse pääsen ainoastaan Leikin kanssa käsi kädessä sellaiselle alueelle, jossa kasvavat sattuma, yllätys, odottamattomat käänteet ja ihmeet. Se varmaankin johtuu siitä, että Leikillä on aivan omanlaisensa silmät. Se näkee asiat ja esineet yllättävistä kulmista, yhteyksiä ihmeellisten asioiden välillä ja mahdollisuuksia mahdottomuuksissa.

Leikin kanssa työskentely on rentoa puuhaa, silloin ei yksinkertaisesti voi puurtaa otsa kurtussa. Se taas johtuu siitä, että Leikki viihtyy vain rentouden seurassa. Heti, jos alan suorittaa tai ajatukseni harhautuvat lopputulokseen liian varhain, voin olla varma, että Leikki on vähintään mennyt piiloon, ellei jopa lopettanut siltä päivältä kokonaan.

Lisäksi Leikillä on parhaat ideat. Vaikka olisin luullut tehneeni kuinka nerokkaan juonirakennelman tahansa, se ei ole mitään verrattuna Leikin nerokkuuteen. Jos lähden toteuttamaan suunnitelmaani ilman tuota arvaamatonta ystävääni ja sille antamaani kapteenin paikkaa, voin olla varma, että päädyn tervaan.

Annastiina Storm, kirjailija

Kuva: Onni Storm

Jaa artikkeli: