Leikki lastentarhan ja päiväkodin tilallisissa murroksissa

Kun tarkastellaan lastentarha- ja päiväkotitiloissa tapahtuneita murroksia, lastentarhatila 1950-luvulla näyttäytyy kovin erilaisena kuin päiväkotitila 2000-luvulla. 1950-luvun lastentarhassa suurin osa lapsista kuului osapäiväryhmään, kulki yksin tai kaverin kanssa lastentarhaan ilman aikuista, askarteli ja leikki pienten pöytien ääressä ja osallistui koko talon lauluhetkiin. 2000-luvulla suurin osa lapsista viettää päiväkodissa koko päivän, sisätilat ovat laajentuneet ja leikin paikkoja on enemmän. Ulkotilat sen sijaan ovat kaventuneet ja turvallisuus sanelee toimintaa. (Sillanpää, 2021.) Myös leikin välineet ja paikat ovat muuttaneet muotoaan historian eri vaiheissa, mikä ilmenee lapsuuden henkilökohtaisissa, kokemuksellisissa muistitietokertomuksissa sekä viranomaistiedossa, joka syntyy yhteiskunnan rakenteissa, poliittisissa päätöksissä sekä erilaisissa käytänteissä, arvoissa ja asenteissa.

Luonnon ympäristö mielikuvituksen rakennusaineena  

1900-luvun alkupuolella suomalaisten lastentarhojen ulkotilat olivat monesti puutteellisia tai välitöntä pihaa ei ollut lainkaan. Silloin lapset ja opettajat lähtivät leikkipuistoon, urheilukentälle tai läheisen metsän reunaan ulkoilemaan. Luonto puineen, pensaineen ja kallioineen sekä luonnon materiaalit näkyvät ja tuntuvat ulkoleikkien kokemuskertomuksissa läpi vuosikymmenten (ks. myös Cele, 2019; Goodenough, Waite & Wright, 2021.) Kertomusten lapset murensivat hiekkakakun päälle siankärsämönkukkaa kermavaahdoksi ja repivät voikukan varsista suikaleita makaroniksi. He joivat kuravettä lammikoista, vesi läiskyi ja hiekka narskui hampaiden välissä. (SKS, KRA, Lastentarha- ja päiväkotimuistot 2012) Ulkona tapahtuvien leikkien välineet saavat usein merkityksensä vasta leikkitilanteessa. Leikkivälineiden valmistus voi olla luova, hetkellinen prosessi leikin kulussa (Lönnqvist 1992, 368), kuten kuvauksessa löytöretkeilijöiden leikistä 1970-luvulta:

Kaikkein mieluisin leikki oli kuitenkin se kun minä ja kaverini leikimme pihalla löytöretkeilijää. Tarkoituksenamme oli tutkia, mitä mielenkiintoista pihalta löytyisi. Pihalla oli paljon erilaisia kasveja ja istutuksia muodostaen sinne erilaisia alueita. Lapsen silmään piha näytti isolta ja salaperäiseltä jota oli pakko lähteä tutkimaan. Löysimme eri näköisiä ja kokoisia kiviä ja kasvien lehtiä joita vertasimme keskenään. Leikimme, että tietyt kasvinlehdet auttavat tiettyihin vaivoihin ja luokittelimme niitä sen mukaan. Takapiha oli leikeissämme pohjoisnapaa, koska siellä oli enimmäkseen hiekkaa ja kiviä ja se oli yleensä varjossa. (SKS, KRA, Lastentarha- ja päiväkotimuistot 2012, 495.)

Kirjoittajat kertovat myös erilaisista piilopaikoista sekä sisä- että ulkotiloissa. Lapsuuden kokemus omasta, salaisesta, jännittävästä tai tunnelmallisesta paikasta on todellinen, vaikka lapset eivät olleetkaan fyysisesti kokonaan aikuisten katseen ulottumattomissa. Eräs kirjoittaja kertoo, miten kiehtovaa oli leikkiä pensaan sisällä. Hän jatkaa kertomustaan kuvaillen valtavan nurmikkopäällysteisen mäen sisällä olevan kolmeen suuntaan haaroittuvan, betonirenkaista muodostuvan tunnelin ulkonäköä ja jännittävää tunnelmaa. Leikkipaikkakuvausta hallitsee visuaalisuus ja lapsen mittakaava. Mäki oli valtava ja tunnelista muodostui lapsuuden mielikuvituksessa tunneliverkosto (SKS, KRA, Lastentarha- ja päiväkotimuistot 2012, 34.)

Itsenäisesti kuljetut lastentarhamatkat ilmensivät monesti aikuisista irrallaan olevaa elämänpiiriä ja niiden aikana poikettiin seikkailemaan kiellettyihinkin paikkoihin (ks. myös Kortelainen 2008; Makkonen, 2008; Lönnqvist 1992; Moll & Nevalainen, 2018.) Vähitellen eletyn ulkotilan reviirit kaventuivat, kun lastentarhat ja myöhemmin päiväkodit varustettiin omilla aidatuilla pihoilla. Tutkimustulokset kertovat, että tänäkin päivänä lapset toivovat leikkiympäristöjä, joissa he voivat tutkia ja kokea iloa, jännitystä ja onnistumista sekä leikkiä rajujakin leikkejä (Siklander, Ernst & Storli 2020).

Pöydän ääressä leikkimisestä laajempiin tiloihin

Lastentarha-aikana osapäiväryhmien toiminta ryhmätilassa, myös leikki, keskittyi pöytien ääreen, joista kertomuksissa mainitaan muun muassa leikkiminen Fröbelin palikoilla ja puueläimillä.  Kotileikkien leikkivälineiden runsaus sekä lapselle sopiva koko herättivät ihastusta lastentarha-ajan muistoissa, kuten kertomuksessa 1950-luvulta:

Primulan lastentarha oli minunlaiselleni pikkutytölle ihmemaailma. Ihmettelin ihan oikeita esineitä, jotka olivat lapsille sopivankokoisia. Erityisesti keittiövälineet ovat jääneet mieleen. Oli pieni rautahella, irtonaisine hellanrenkaineen, pannuineen ja patoineen. Kotileikkiin oli aina tunkua. (SKS KRA Lastentarha- ja päiväkotimuistot 2012, 453.)

Leikki tarvitsee toteutuakseen elämyksiä ja välineitä. Eräs muistelija kertoo tanssimisen riemusta pukiessaan tsiljoona esiintymishametta päällekkäin muhkeaksi kuohkeaksi tanssihameeksi Wienervalssin soidessa salissa (HS:n muistitietokeruu 2018, 94.) Roolileikit ja roolivaatteiden käyttö olivat kertomuksissa merkityksellisiä. Prinsessa Ruusunen -leikin hohto johtunee osittain mittavasta rekvisiitan määrästä ja leikin juonen jännittävyydestä. Lastentarhanopettajan kertomuksessa luovan leikin projekteista 1980-luvulla päiväkodin sali muuttui merenpohjaksi, unimaailmaksi, avaruudeksi, intiaanikyläksi, Kardemumman kaupungiksi tai Mikä Mikä Maaksi (SKS, KRA, Lastentarha- ja päiväkotimuistot 2012, 212.)

Puolipäivätoiminnan yhden ryhmähuoneen pöytätyöskentelystä siirryttiin laajempaan tilan käyttöön, kun kokopäivätoiminta yleistyi 1970-luvulla ja ryhmät saivat käyttöönsä kaksi huonetta. 1980-luvulla lepohuoneen suunnittelun lähtökohdaksi asetettiin tavoite suljetusta, rauhallisesta tilasta, jossa lapset voivat leikkiä myös omaehtoisia leikkejä. Lisäksi todettiin tarve laajaan lattiatilaan, missä lapset voivat rakennella omia leikkirakennelmiaan ja käyttää isoja leluja. (Päiväkotien toimitilojen suunnittelu, 1980.) 1990-luvun kertomuksessa miespuolinen kirjoittaja kuvailee liikunnallisia leikkejä:

Harrastimme telmimistä salin suurilla tyynyillä. Ruumiinkilvoitteluun kuului myös olennaisena tyynylinnojen rakentaminen ja sähly, tai ainakin sen näennäinen kuva. (SKS, KRA, Lastentarha- ja päiväkotimuistot 2012, 299–300.) Vähitellen pöytien ympärille keskittynyt toiminta laajeni lattioille ja eri huoneisiin, kuten majanrakennus-, peuhu- tai vesileikkihuoneeseen.

Lopuksi

Tutkimukseni kertomuksissa kirjoitettiin lasten salaisista paikoista, joissa leikittiin ja vaalittiin lasten huumoria ja rallatuksia. Karnevalistinen leikki antaa mahdollisuuden olla luova ja samalla kriittinen vallitsevaa institutionaalista elämää kohtaan. Toisaalta organisoitu, stabiili ja aikuisten määrittämä virallinen elämä on tärkeää, jotta vapaa, karnevalistinen, kyseenalaistava leikkikulttuuri pääsee syntymään. Tutkimukseni muistitietoaineisto osoittaa, että karnevalistinen leikkikulttuuri esiintyi lapsuuden muistoissa kaikilla tutkituilla vuosikymmenillä. Se on vain muuttanut muotoaan erilaisissa ympäristöissä. (Sillanpää 2021, 273–274.) Ajattelen itse, että varhaiskasvatuksen henkilökunnan on helpompi ymmärtää, vaalia ja säilyttää mahdollisuuksia karnevalistiseen leikkiin ja toimintaan herkistymällä muistelemaan omaa lapsuuttaan. Leikkiympäristö vaatii toteutuakseen määrittelemätöntä tilaa ja lasten itsenäisiä valinnanmahdollisuuksia. Leikki tarvitsee ympärilleen myös aktiivisen aikuisen, joka huomioi ja rikastuttaa lasten leikkialoitteita, auttaa lapsia ratkaisemaan vertaisryhmissä tapahtuvia ristiriitatilanteita tai poissulkemisia, tarjoaa monipuolisia kokemuksia sekä rakentaa leikkiympäristöä monenlaisiin leikkeihin muuntuvilla välineillä.

Taina Sillanpää

 

Lähteet

Cele, S. (2019). A Tale of Two Trees: How Children make Space in the City. Teoksessa P. Rautio & E. Stenvall (toim.) Social, Material and Political Constructs of Arctic Childhoods: An Everyday Life Perspective. Singapore: Springer, 1–15.

Goodenough, A., Waite, S. & N. Wright (2021). Place as partner: material and affective intra-play between young people and trees, Children’s Geographies, 19:2, 225-240, DOI: 10.1080/14733285.2020.1783435  Place as partner: material and affective intra-play between young people and trees (helsinki.fi)

Helsingin Sanomien muistitietokeruu (2018) Keruuohje julkaistu 19.11.2018.

Helsingin Sanomat/Maija Aalto. Helsinki: Ebeneser-säätiön arkisto (EBE).

Korkiakangas, P. (1996). Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansantieteellinen arkisto 42. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.

Kortelainen, K.  (2008). Penttilän Sahayhteisö Ja Työläisyys: Muistitietotutkimus. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lastentarha- ja päiväkotimuistot, Muistitietokeruu 2011–2012. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS, KRA).

Lönnqvist, B. (1992). Ting, rum och barn: Historisk-antropologiska studier i kulturella gränser och gränsöverskridande. Helsingfors: Suomen muinaismuistoyhdistys.

Makkonen, E. (2008). Kaltimo muistikuvina: piirrokset eletyn ja muistetun paikan esityksinä. Kulttuurintutkimus 25 (2008):3, 28–41.

Malinen, A. (2017). Rauhaa rauhattomuuteen: luonnon ja eläinten merkitys vaikeissa oloissa eläneiden lasten elämässä, n. 1945–1960. Kasvatus ja aika 11(1) 2017, 24–40. http://www.kasvatus-ja aika.fi/dokumentit/a2_0104171244.pdf

Moll, V. & Nevalainen, L. (2018). “Silloin oli ihan normaalia, että lapset kulkivat itsekseen tarhaan ja sieltä kotiin”: Muistitietoaineistojen itsenäiset kaupunkilaislapset. ELORE, 25(2), 2018, 33–52. https://doi.org/10.30666/elore.77213

Päiväkodin toimitilojen suunnittelu. (1980). Helsinki: Sosiaalihallitus.

Siklander, P., Ernst, J. & R. Storli (2020). Young children’s perspectives regarding rough and tumble play: A systematic review. Journal of Early Childhood Education Research Vol. 9, (2), 2020, 551–572.

Sillanpää, T. (2021). Tila, lapsi ja toimijuus. Lastentarha- ja päiväkotiarjen murrokset ja jatkuvuudet muistitietoaineistoissa. Väitöskirja. Helsinki: Yliopistopaino.

Strandell, H. (2012). Liikkuminen ja yhteydenpito paikan tekemisessä: Leikkipuisto koululaisten iltapäivätoiminnan näyttämönä. Teoksessa H. Strandell, L. Haikola & K. Kullman (toim.) Lapsuuden muuttuvat tilat. Tampere: Vastapaino, 31–59.

Tuan Y. (2018). Space and place. The Perpective of Experience. 9th pr. London: Minnesota.