Jaa artikkeli:
Facebook
Twitter

Leikki ja taide kulkevat käsi kädessä

Hän leikkii taidegalleriaa. Seinätilaa riittää, mutta teokset puuttuvat. Hän ryhtyy maalaamaan ja nimeää teokset mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, merirosvoihin, dinosauruksiin ja ninjoihin liittyen. Hän ripustaa teokset, hieroo leukaansa ja sanoo “hmm”.

Taulut vaihtavat paikkaa muutamaan kertaan ennen kuin hän on tyytyväinen. Hän eläytyy rooliinsa galleristina, niin että nauran vedet silmissä. Jään miettimään, mitä eroa lopulta on improvisaatioteatterilla ja viisivuotiaan leikillä.

Nostamme ison canvaspohjan pihalle. Lapset saavat valita värit. He rakentavat kepeistä ja lehdistä omat pensselinsä. Yllättäen pensselit saavat nimet Pippu ja Tönä. Tämä kaksikko skeittaa, hyppii, sukeltaa ja tanssii, maalin päällä tietysti. “Maali alkaa mennä ruskeaksi!” toinen lapsista huudahtaa ja tuumimme, että teos on valmis. Jos jokin, niin tämä teos on täynnä tarinoita ja nyt se roikkuu lastenhuoneen seinällä.

Olin ajatellut, että lasten kanssa kierrän museot kaukaa, elleivät näyttelyt ole erityisesti lapsille suunniteltuja. Olemme kuitenkin tehneet museokäynneistä oman leikin, jossa lapsista tulee vartijoita. He huolehtivat, että me aikuiset emme mene liian lähelle tauluja, emmekä metelöi. Kuinka innoissaan he ovat rooleistaan! Heistä tulee käveleviä käytöskirjoja: “Äiti, muistapa pitää väliä tauluun, ettei siihen jää sun nenästä jälki”.

Leikin ohessa mietimme, mikä taiteilijaa on inspiroinut tekemään tämän teoksen tai ottamaan valokuvan ja millaisia tunteita ne herättävät. Välillä lapset pysähtyvät hassuihin asentoihin. “Voisiko joku ihminen luulla, että oon oikeasti patsas?” toinen kikattelee. Mikä jottei, taiteessa ja leikissä vain taivas rajana! Museo ei saa olla paikka, jossa aikuiset vaeltavat kuin zombit ja tuijottavat mykkinä seiniä, ja jossa lapset tylsistyvät hiljaa perässä laahustaessaan.

Aiemmin ajattelin leikkimistä ennen kaikkea lasten juttuna, jonain mikä omassa elämässä on jäänyt jo taakse, jonain minkä vain lapset osaavat. Lasten myötä olen kuitenkin oppinut tekemään ja kokemaan taidetta leikin kautta.

Missä sitten menee leikin ja taiteen raja? Siihen minulla ei ole vastausta. Sen kuitenkin tiedän, että leikin tiimellyksessä saattaa syntyä taidetta ja taidekokemuksesta voi leikin ohessa tulla juttu, joka jättää jälkensä pieneen mieleen.

Kulttuurikeskus PiiPoon toiminnanjohtaja Pilvi Kuitukin on todennut*, että “jos termiä taide ei olisi keksitty, niin taidetta todennäköisesti kutsuttaisiin aikuisten leikiksi – ja jos leikkiä ei kutsuttaisi leikiksi, olisi se lasten taidetta. Leikissä ja taiteessa pätevät pitkälti samat pelisäännöt ja mahdollisuudet: asioiden käsittely, kokemuksellinen ja elämyksellinen oppiminen, ymmärtäminen, muuntautuminen ja metaforisuus”. Leikki ja taide kulkevat iloisesti käsikkäin ja tätä symbioosia kannattaa ruokkia niin varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa, harrastuksissa kuin kotona arjessakin.

P.S. Kun kirjoitan tätä blogitekstiä pihakeinussa, lapseni laittoivat sukset jalkaan ja hiihtävät nurmikolla. Puusta pudonneet omenat kuulemma hieman hidastavat matkaa!

Ninni Pehkonen
koordinaattori
Suomen lastenkulttuurikeskusten liitto

Suomen lastenkulttuurikeskusten liitto on asiantuntija, joka edistää ammattimaisesti toimivien lasten- ja nuorten kulttuurikeskusten toimintaedellytyksiä sekä lastenkulttuuritoiminnan yleistä kehitystä ja tunnetuksi tekemistä. Tavoitteena on nostaa laadukas lastenkulttuuri ja sen tekijät laajasti näkyville kulttuurin kentällä sekä yhteiskunnassa ja päätöksenteossa.

*Artikkelissa Rohkeasti minä – taide ja luovuus itseilmaisun ja osallisuuden ympäristönä, Pelastakaa Lapset ry:n Kohti lapsen näköistä osallisuutta -julkaisu