Leikki 2.0 -tervehdys

Vuosi sitten omaa kuplaani töytäisi tämä ajatus: miksi minulla on lasten ja vanhusten kanssa aikaa viettäessäni usein vapaampaa ja huolettomampaa kuin väliin tippuvan ryhmän, aikuisten kanssa? Miksen lasten kanssa ollessani koe tarvetta huolehtia huomisesta? Miksi meditaatiokurssilla en osaa olla lainkaan niin läsnä, kuin leikki-ikäisten tai selvästi loppua kohden kulkevien sairaiden ihmisten kanssa?

Kun minua viime keväänä pyydettiin suunnittelemaan Leikki 2.0 tilausteoksena Suomen Kulttuurirahaston, Mannerheimin Lastensuojeluliiton sekä Suomen Punaisen Ristin perustamille Terhokerhoille, pidin peruslähtökohtanani tätä: annetaan lasten mentoroida meitä aikuisia tai – Terhokerhon osallistujien ikäjakaumasta riippuen – annetaan sekä lasten että vanhusten mentoroida meitä ikäryhmien väliin tippujia. Miten muistaisimme ottaa vastaan kutsun niihin todellisuuksiin, joista usein livahdamme pois, perusteenamme esimerkiksi kiire tai epäusko siihen, onko tässä (leikissä tai todellisuuden variaatiossa) nyt mitään mieltä?

Itseäni kiinnostaa paljon se, mitä voisimme oppia toinen toisiltamme yllättävyyden, tutkimisen ja ajattelun tiimoilta. Vertaisoppimis-sanaa käytetään kyllä monella eri tavalla, mutta erilaisissa hoitopaikoissa vertaisoleminen ei kuitenkaan aina tarkoita vertaisolemista ja vertaisoppimista: pääsääntöisesti ollaan aina jonkun vallan vyöhykkeellä, jossa määräävän vallan totuus (esimerkiksi hoitajan) on todempi kuin toisen (esimerkiksi lapsen tai dementoituneen henkilön) totuus.

Leikki 2.0:ssa päätin rakentaa vyöhykkeen, joka rakentaa mahdollisuuden vertaisolemiselle. Tämä vyöhyke koostuu viidestä eri harjoitteesta, jotka pohjaavat arvokysymyksiin. Näitä harjoitteita kaikki mukaan tulleet Terhokerhot ovat saaneet postitse lokakuusta alkaen.

Nimeän harjoitteita usein ”syötteeksi” ajatteluun ja toimintaan, mutta yhtä hyvin voimme nimetä niitä myös ”leikeiksi”. Leikin maailmassa kaikki todellisuudet ovat yhtä aikaa totta, vaikkakin suomenkielessä sanaan ”leikki” onkin pesiytynyt erilaisia kapeita määritelmiä (esimerkiksi, että jokin on ”vain leikkiä”). Leikki on harjoitusta, tutkimista, keksimistä, toisin tekemistä ja kokeilua. Eli jatkuvaa elämässä kehittymistä – toiminnallista filosofiaa arvojen piirissä.

Kun leikkii, eli ei elä jatkuvassa arvottamisen maailmassa (tämä oli hyvä juttu, tämä oli huono juttu), voi tapahtua paljon asioita, joita ei suunnitellut etukäteen tapahtuvaksi. Yksi tällainen Leikki 2.0:n leikki tapahtui Valkeakoskella, jossa Terhokerho jätti Leikki 2.0:n tehtävää seuraten mukavia tervehdyksiä sisältävän yllätyslaatikon julkiseen tilaan. Tervehdyksistä ilahtuivat myös poliisit, jotka kutsuivat koko kerhon tutustumaan poliisiautoon! Miksikö se oli juuri niin kiinnostava esimerkki? Siksi, että me aikuiset harmittelemme usein sitä, että flow, virta on kateissa tai että mitään uutta ei juurikaan tapahdu. Ei tapahdukaan, jos emme aktiivisesti anna sille tilaa kokeilemalla vuorovaikutusta maailman, toisen ihmisen tai itsemme kanssa.

Koska uskon, että maailmassa hyvät opit ja oivallukset leviävät vain jakamisen kautta, on Leikki 2.0:n tehtäviin voinut osallistua nettisivun kautta terhokerholaisten lisäksi myös muut, jotka ovat teemasta kiinnostuneita. Nettisivuilta löytyvät harjoitteiden ohjeet kaikille halukkaille. Nettisivut ovat mahdollistaneet paikkana myös Leikki 2.0:n leikkien kuvien ja oivallusten tallentamisen yhteiseksi iloksi, aarteeksi ja muistuttamaan meitä maailman mahdollisuuksista vielä senkin jälkeen, kun Leikki 2.0 -teoksen viisi leikkipakettia ja harjoitusta on lähetetty Terhokerhoille.

Tähän loppuun tekisi mieleni vielä lisätä eräs muisto post it -lapuista, joita ripustelin yhteystietojeni kanssa kirjaston lempikirjojen väliin etsiessäni elämänkumppania kymmenisen vuotta sitten. En enää muista, mikä tai kenen lapsen kommentti sai minut ajattelemaan tätäkin vaihtoehtoa rakkauden etsimisessä, mutta näin vuosia myöhemmin voin todeta, yhä kirjastolaiskumppanin kanss eläessäni, että se post it -lapuilla kirjastossa leikkiminen oli oikein hyvä idea!

Taiteilija Meiju Niskala

Julkaistu: 18.11.2015

Jaa artikkeli: