Kesän merkki – leikkipuistojen historiaa

”Varma kevään merkki olikin se, kun kaupungin huoltomiehet kävivät asentamassa keinut takaisin paikoilleen!”

Näin kirjoitti eräs kotkalainen nainen helmikuussa päättyneeseen Leikin paikat -kirjoituskeruuseen, jolla kerättiin suomalaisten muistoja leikkipuistoista. Keruun järjestivät itseni lisäksi Aalto-yliopiston väitöskirjatutkija Veera Moll sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kevät ehti kääntyä kesäksi, ja leikkipuistojen kesäkausi on jo kiihkeimmillään. Ilmassa tuoksuu jälleen hiekka, aurinko lämmittää varpaita ja leikin riemu on suurimmillaan.Monella paikkakunnalla kesä merkitsee myös ohjatun leikkipuistotoiminnan alkamista, kun tuhannet lapset pääsevät viettämään kesälomaansa ohjatun leikin parissa. Leikkipuistoista onkin tullut varsin luonteva osa arkeamme ja kaupunkiympäristöämme – leikille löytyy siis paikkansa. Mutta kuinka usein pysähdymme miettimään, millaisia leikkipuistot ovat olleet aiemmin?

Kuva: Pohjois-Haagan leikkipuisto, n. 1969–1975. Teuvo Kanerva, Helsingin kaupunginmuseo.

Leikin paikat -keruussamme kutsuimme sekä entisiä että nykypäivän leikkijöitä, vanhempia ja huoltajia sekä leikkipuistojen parissa työskenteleviä henkilöitä kirjoittamaan meille muistojaan leikkipuistoista. Näin halusimme selvittää, miten leikkipuistot ovat muuttuneet ajan kuluessa ja millaisia merkityksiä niille nykypäivänä annetaan. Samalla halusimme tallentaa värikästä leikkikenttäkulttuuriamme myös jälkipolville. Keruuseemme vastasikin kaikkiaan lähes 140 kirjoittajaa, jotka jakoivat meille leikillisiä muistojaan eri vuosikymmeniltä ja eri puolilta Suomea.

Leikkipuistojen juurilla

Suomessa on ollut leikkikentiksi pyhitettyjä paikkoja jo reilusti yli sadan vuoden ajan, mutta varsinaisen leikkikenttien murroksen voi ajoittaa 1920–30-luvuille, jolloin niitä alettiin rakentaa tasaisemmin eri puolille Suomea. Ensimmäiset leikkikentät tosin olivat melko karuja verrattuna nykypäivän leikkipuistoihin – usein niissä oli vain hiekkalaatikko ja muutama keinu, mutta tilaa senkin edestä pallopeleille ja muille leikeille.

Vuonna 1914 Helsingissä ja Tampereella alettiin järjestää kesäisin ohjattua leikkikenttätoimintaa, ja toiminta on jatkunut liki sellaisena nykypäivään. Pitkään ohjattua leikkiä oli vain kesäisin, mutta 1950-luvulta lähtien leikinohjaajat ja puistotädit päivystivät jo ympärivuotisesti. Ohjattu toiminta oli pitkälti kaupunkien ja sosiaalilautakuntien vastuulla, mutta myös Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on pitkät perinteet leikkikentillä, sillä ensimmäiset ”kaitsijat” aloittivat jo kesällä 1922. Tuolloin kesätekemistä tarjottiin erityisesti kaupunkien ja tehdastaajamien lapsille ja nuorille.

Kuva: Lapsia leikkimässä piirileikkejä Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton leikkikentällä Helsingissä vuonna 1934. Pietinen, Museovirasto.

Ohjattu leikkikenttätoiminta oli erityisen suosittua sotien jälkeisenä aikana, jolloin leikkikenttiä myös rakennettiin runsaasti kasvavien lähiöiden tarpeisiin. Ne toimivat eräänlaisena lasten päivähoidon korvikkeena, sillä kunnallinen päivähoito yleistyi vasta 1970-luvun kuluessa. Monet keruuseemme vastanneet kirjoittajat muistelivatkin leikkikenttien työntekijöitä lämmöllä. Leikkikentillä opitut lorut ja laulut kaikuvat edelleen muistelijoiden korvissa.

Samoihin aikoihin leikkikenttien välineet monipuolistuivat ja niiden suunnitteluun ja turvallisuuteen alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Ajan myötä leikkikentistä on rakentunut monipuolisia leikin paikkoja, ja viimeistään 1980-luvulta lähtien niitä on alettu kutsua kuvaavammin leikkipuistoiksi. Nykyään leikkipuistot ja leikkipuistotoiminta ovat avoinna kaikille, ja niitä järjestävät niin kaupungit ja kunnat kuin yksityiset järjestötkin.

Kuten alussa mainittu kotkalainen nainen muisteli, leikkipuistot ovat useimmille kesän merkki, kun aurinkoiset säät ja kesäloma houkuttelevat lapsia ja heidän huoltajiaan leikin äärelle. Esimerkiksi Helsingissä leikkipuistotoiminta on taas alkanut koronatauon jälkeen, ja maksutonta toimintaa on tarjolla arkisin yli kuudessakymmenessä puistossa. Helsinkiläiseen leikkipuistoelämykseen on kuulunut jo vuodesta 1942 lähtien tärkeänä osana päivittäinen keittolounas – perinne, jota siirretään innokkaasti omille lapsille!

Kuva: Lapsia puistoruokailussa Ulvilan leikkipuistossa Munkkivuoressa kesällä 1984. Kuvassa ruokaa annostelee muoviastioihin keruuseemme osallistunut entinen leikinohjaaja Kirsi Miettinen. (Kuva: Kirsi Miettinen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Leikkipuistot kestävän leikin edistäjänä

Keruuvastaukset ovat oivallinen läpileikkaus leikkipuistojemme historiasta ja kulttuurista. Leikin paikat ovat kenties muuttuneet fyysisiltä puitteiltaan, mutta leikin taika on säilynyt. Suurimmalle osalle keruuseen vastanneista leikkipuistot ovat tärkeitä lapsuuden paikkoja, ja niille annetut merkitykset ja perinteet ovat kantaneet nykypäivään myös omien lasten ja lastenlasten arkeen.

Mannerheimin Lastensuojeluliitto on tänä keväänä laatinut Kestävän leikin -huoneentaulun, jonka teesit sopivat varsin erinomaisesti leikkipuistoihin. Leikkipuistoissa ja niiden pitkässä historiassa korostuu teeseistä ensimmäinen, kaikenikäisten oikeus leikkiin. Leikkipuistot ovat julkista kaupunkitilaa, jonne kuka vain saa tulla keinumaan ja jossa eri-ikäisten ihmisten on mahdollista kohdata. Näinhän ei toki ole aina ollut, sillä pitkään oli varsin yleistä, että lapset liikkuivat leikkikentillä yksin, ja ne olivat leimallisesti lasten omia maailmoja tai paikkoja – läsnä olivat kenties vain valvovat leikinohjaajat ja puistotädit. Sittemmin koko perhe, muut huoltajat ja lähialueen asukkaat on haluttu toivottaa tervetulleiksi ja osalliseksi leikkipuistojen arjesta. Näin leikkipuistoissa korostuu myös yhdenvertaisuus ja yhteisöllisyys.

Kuva: Lapsia ja aikuisia Karhupuiston leikkikentällä Helsingissä, 1970. Eeva Rista, Helsingin kaupunginmuseo.

Muisteluvastauksissa näkyy vahvasti leikin ja leikkipuistojen ylisukupolvisuus: leikkipuistoihin on luontevaa tulla omien lasten kanssa, sillä sekä konsepti että leikkivälineet ovat tuttuja ja usein leikitkin ovat melko samanlaisia kuin omassa lapsuudessa. Eräskin nyt jo isoäidiksi tullut naiskirjoittaja totesi: ”Kun näen niissä [leikkipuistoissa] lapsia leikkimässä ja vanhempia vaunujen kera keskustelemassa, tuntuu nostalgiselta ja iloiselta, että joku asia siirtyy yhä sukupolvelta toiselle keskellä digitalisoituvaa maailmaa.”

Rakennettujen leikkiympäristöjen näkökulmasta kestävyys on myös ympäristöystävällisyyttä ja turvallisuutta: hyvän leikkipaikan tulisi kestää ainakin parikymmentä vuotta, joten suunnittelussa on tärkeää panostaa myös kestäviin, turvallisiin ja muunneltaviin leikkivälineisiin. Kuten useat vastaajat totesivat, monet omat lapsuutemme leikkivälineet – metalliset kiipeilykaaret ja roikkumiskarusellit tai tikkuiset ja sään pieksemät puiset rakenteet – eivät enää täytä nykypäivän turvallisuusvaatimuksia, ja ehkä aivan syystäkin, sillä vahinkoja myös sattui. Moni vastaaja arvostikin nykypäivän leikkipuistoissa juuri niiden turvallisuutta mutta myös monipuolisuutta.

Kenties tärkein MLL:n kestävän leikin teeseistä on kuitenkin leikin pitkäikäisyys. On tärkeää, että leikin äärelle saa aina palata. Eräs mieskirjoittaja kuvaili, kuinka lapsuudessa leikkikenttä oli tärkeä paikka, ”jossa sai leikkiä, uppoutua toisten lasten kanssa olemiseen välillä tuntikausiksi unohtaen kaiken muun. […] Jos lähdettiin ulos, sinne usein ensimmäisenä suunnattiin.”

Kuva: Munkkivuoren Ulvilan leikkipuiston miljöötä kesällä 1984. (Kuva: Kirsi Miettinen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Leikkipuistot ovat liikuttaneet meitä jo reilusti yli sadan vuoden ajan, ja toivommekin pitkäikäistä leikkiä myös tulevaisuudessa! Yhteisiä leikki-ideoita löytyy esimerkiksi leikkipankista, www.leikkipankki.fi

P.S. Kirjoittaja itse vietti lapsuutensa kesäpäivät 1990-luvulla MLL:n kesäleikkikentällä Iisalmessa, ja on sittemmin päätynyt tutkimaan leikkikenttien historiaa Suomessa. Ohjaajien nimet ei ole enää muistissa, mutta mieleen on jäänyt, kun kerran sairastumisen takia sai kyydin kotiin ohjaajan tumman vihreällä kuplavolkkarilla!

Essi Jouhki
essi.k.jouhki(at)jyu.fi
Tutkijatohtori
Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos

 

Lähteet

Jouhki, Essi & Moll, Veera 2021. Hiekkaa, soppaa ja raitista ilmaa: leikkikentät kaupunkilaislasten tiloina 1900-luvun Helsingissä. Lapsuuden historiaa -blogi, 23.2.2021. https://www.lapsuudenhistoriaa.fi/tarinat/leikkikentat-jouhki-moll

Kotioja, Eeva 2020. Hyvän lapsuuden rakentajat. Mannerheimin Lastensuojeluliitto 1920–2020. Siltala.

Moll, Veera & Jouhki, Essi 2021. Leikin paikka – Rakennettujen leikkiympäristöjen kehitys 1970-luvun Helsingissä. Yhdyskuntasuunnittelu 59 (1), 10–32. https://doi.org/10.33357/ys.99337

Leikin paikat -muistitietokeruu 1.9.2021–15.2.2022. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, Helsinki. Perinteen ja nykykulttuurin kokoelma.