Ihmisyys on leikkisyyttä
Leikki tekee ihmisestä ihmisen. Näin esitti Johan Huizinga jo vuonna 1938 kirjassaan Homo Ludens. Tuoreempi tutkimus on osoittanut, että ihminen on viimeisen 50 000 vuoden aikana läpikäynyt itsekesyyntymisen prosessin, jossa piirteemme ovat pehmentyneet, aggressiomme vähentyneet ja leikkisyys lisääntynyt. Samalla tavalla sudesta kesyyntyi leikkisä koira. Erona on lähinnä se, että me olemme itse itsemme uusien kulttuuristen innovaatioiden avulla kesyttäneet.
Yhteistyökykymme ohella nimenomaan leikkisyys on ollut ihmislajin menestyksen salaisuus. Leikki vapauttaa meidät nykyhetken rajoitteista, antaa ajatuksemme kiitää vapaana ja mahdollistaa uudenlaisten asioiden kuvittelemisen. Albert Einstein leikitteli ajatuksella, että miltä tuntuisi ratsastaa valonsäteellä, miltä maailma näyttäisi siitä perspektiivistä – tämän leikittelyn lopputulemana kehitti suhteellisuusteoriansa. Susi on nykyhetkensä ja tapojensa vanki, sen perspektiivissä ei ole tilaa leikitellä täysin toisenlaisilla maailmoilla ja tekemisen tavoilla. Ihmisen kyky leikitellä ympäristön tarjoamilla mahdollisuuksilla luo radikaaleja innovaatioita: Hei, mitä tapahtuu jos laitan tämän antiloopin tähän tulen yläpuolelle? Nam, hyvää! Kylläpäs tuo puunrunko kelluu komeasti, voisiko siihen kovertaa syvennyksen jossa istua?
Sen lisäksi, että leikki on ihmiskuntaa eteenpäin vieneiden läpimurtojen taustalla, on siitä toki monenlaista hyötyä myös yksittäisille ihmisille. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka nykyaikaisessa luovuutta vaativassa asiantuntijatyössä työ on sitä tuottavampaa, mitä enemmän se on leikinkaltaista. Lasten kannalta erityisesti vapaa leikki, jota aikuisten ohjaus tai säännöt eivät kahlitse, on erityisen arvokasta. Siksi ei vanhempana tule laittaa lasta liian moneen ohjattuun harrastukseen, vaan antaa aikaa keksiä itse omat leikkinsä.
Esimerkiksi erään kiinnostavan saksalaistutkimuksen mukaan jalkapallon ammattilaiseksi eivät päädy ne, jotka ovat alle kaksitoistavuotiaana eniten käyneet ohjatuissa treeneissä. Vaan ne, jotka ovat eniten saaneet pelata pihapelejä kavereidensa kanssa ilman pakkotahtista treenaamista. Siksi, kuten tutkijat Salasuo ja Piispa ja allekirjoittanut ovat esittäneet, liian tosissaan pelaaminen liian nuorena on keskeinen este Suomen menestykselle jalkapallomaailmassa. Onneksi Suomessa on alettu heräämään tähän. Entinen maajoukkuetason jalkapalloammattilainen Mika Kottila totesi hiljattain 90min-lehdessä, että keskeistä juniorijalkapallossa on ”hävittää menestyspakko vanhemmista ja valmentajista”.
Lopulta leikin hyödyt ovat kuitenkin toissijaisia. Meidän tulee yhteiskuntana, vanhempina ja esimiehinä edistää leikkimielisyyttä pohjimmiltaan siksi, että se on itseisarvo. Leikki on ihmisen tapa olla maailmassa. Ihmisyys on leikkimistä.
Ihminen toteuttaa syvintä ihmisyyttään, kun hän pääsee leikkimään. Tämä koskee niin vauvaa kuin vaaria. Kun elämä on selviytymistaistelua, ei leikille ole liikaa tilaa. Silloin kun elämä ei enää ole pelkkää selviytymistaistelua, leikkiä estävät rakenteet ovat silkkaa ihmisyyden tuhlaamista. Siksi yhteiskunnan onnistumisen yksi keskeinen mittari pitäisi olla kuinka paljon mahdollisuuksia ihmisillä on leikkiä. Mitä enemmän tilaa leikille on, sen parempi on perhe, yritys ja koko yhteiskunta. Luomalla mahdollisuuksia leikkimiseen kaikilla tasoilla, päästämme ihmisen itsessämme ja toisissamme vapaaksi.
Frank Martela
filosofi, tutkijatohtori, tietokirjailija
Helsingin yliopisto / Filosofian Akatemia Oy